Vauvalta on mennyt ääni. Syy on hämärän peitossa, sillä poika ei ole huutanut ainakaan tavallista enempää, eikä flunssan merkkejäkään tunnu olevan ilmassa. Ainoa poikkeus normaaliin mitä viime aikoina on tapahtunut on se, että onnistuin iskemään pojan pään melkoisen kovaa oven yläkarmiin. Seisoin oven kohdalla kun päätin nostaa poitsun ylös vaippaa haistellakseni. KOPS! Jos pikku raukka ei saanut siitä traumoja, niin minä ainakin sain. Olin toki osannut odottaa jotain tällaista tapahtuvaksi, sillä olen toivottoman kömpelö sisällä liikkuessani, ja lyön aina osia itsestäni erinäisiin kulmiin, kynnyksiin ja kaappeihin. En kuitenkaan ole vakuuttunut päävamman ääntä kähentävästä vaikutuksesta, joten syy leijailee yhä arkimysteerien kahdennessatoista ulottuvuudessa. Se on se sama paikka jonne toinen sukka sukkaparista katoaa pesussa.
Nyt napero kuulostaa miespuoliselta Janis Joplin -vauvalta. Jos saisin sen laulamaan edes pari cover versiota kyseisen leidin esittämistä kappaleista, olen varma että tahkoaisimme miljuunia dollareita. Kovasta suostuttelusta huolimatta juniori ei ole suostunut lauluja lurauttelemaan. Take another little piece of my heart now baby! $$$
torstai 14. tammikuuta 2010
tiistai 12. tammikuuta 2010
Kapteenin Logi 0032
Ilmoittauduimme vauvauintiin. Odotan kokemuksen olevan kohtuu mielenkiintoinen, sillä tuleva uimamaisterimme on alkanut inhota kylpemistä. Kylpy vietetään aina hirmuista itkua vääntäen, joten en elättele kovin suuria toiveita uimisen sujumisesta rauhallisissa tunnelmissa. Mutta armoa ei anneta eikä tunneta.
Pakkanen on aiheuttanut muitakin kuin päiväuniongelmia. Poikasen iho kuivuu kasvoista ja päästä. Ihottuma aiheuttaa niin hirmuista kutinaa, että napero tietysti raapii itseään vimmatusti. Nyt se näyttääkin siltä kuin olisi joutunut minipossun kaukaisen sukulaisen – minileijonan – uhriksi. Yksi yö minileijona oli tehnyt niin pahaa jälkeä, että makuupussin sisusta on verinen kuin miniantilooppiaterian jäljiltä.
Pakkanen on aiheuttanut muitakin kuin päiväuniongelmia. Poikasen iho kuivuu kasvoista ja päästä. Ihottuma aiheuttaa niin hirmuista kutinaa, että napero tietysti raapii itseään vimmatusti. Nyt se näyttääkin siltä kuin olisi joutunut minipossun kaukaisen sukulaisen – minileijonan – uhriksi. Yksi yö minileijona oli tehnyt niin pahaa jälkeä, että makuupussin sisusta on verinen kuin miniantilooppiaterian jäljiltä.
sunnuntai 10. tammikuuta 2010
Kapteenin Logi 0031
Huh huh huh, loppuivathan nuo hyytävät pakkaset lopulta ainakin hetkeksi. Poitsu on päiväuniensa kanssa hyvin sisäilmakriittinen. Pisin aika jonka napero suostui sisällä nukkuman oli puolitoista tuntia, ja sekin vaati dramaattisia toimia. Minun piti antaa univammaisen kärttyäjän huutaa itselleni noin neljäkymmentä minuuttia kurkku suorana ennen päiväunille laittoa, jolloin sireeni lopulta väsähti niin, että pysyi unten mailla hiukan tavallista kauemmin. Ulkona nukuttaisiin helposti neljäkin tiimaa jos moinen hedonismi sallittaisiin.
Parin viimepäivän aikana pikku paholainen on löytänyt omat jalkansa. Otus alkaa muutenkin olla jäntevä ja aktiivinen, mikä tekee vaipanvaihdosta entistä hankalmpaa. Vaippailun sijaan kohde haluaa painia vaippaa vaihtavan käden kanssa. Jos sille antaa pikkusormen, se vie koko käden. Ja yrittää laittaa sen suuhunsa. Käteni jäystäminen hampaattomalla suulla ja lipsuttelu limaisella kielellä on mielestäni harvinaisen ällöttävän tuntuista. Valitettavasti se vaikuttaa olevan yksi pojan lempiharrastuksista.
Parin viimepäivän aikana pikku paholainen on löytänyt omat jalkansa. Otus alkaa muutenkin olla jäntevä ja aktiivinen, mikä tekee vaipanvaihdosta entistä hankalmpaa. Vaippailun sijaan kohde haluaa painia vaippaa vaihtavan käden kanssa. Jos sille antaa pikkusormen, se vie koko käden. Ja yrittää laittaa sen suuhunsa. Käteni jäystäminen hampaattomalla suulla ja lipsuttelu limaisella kielellä on mielestäni harvinaisen ällöttävän tuntuista. Valitettavasti se vaikuttaa olevan yksi pojan lempiharrastuksista.
perjantai 1. tammikuuta 2010
Kapteenin Logi 0030
Uusi vuosi, vanhat kujeet.
Isyys tuo mukanaan valtavan määrän odotuksia ja pelkoja. Kaikki lähtee siitä yksinkertaisesta toiveesta, että lapsi joka on tuloillaan on terve. Jos tämä toive toteutuu, sitä alkaa miettiä fyysisiä ja psyykkisiä ominaisuuksia joita jälkikasvulleen toivoo. Toivottavasti se kasvaa kohtuu pitkäksi, sillä naiset tuntuvat arvostavan tätä ominaisuutta. Toivottavasti se on atleettinen tai edes liikunnallinen, jotta pysyy terveenä. Toivottavasti se ylipäätään pysyy terveenä, näinä päivinä tuntuu joka toinen olevan joko allergikko tai diabeetikko.
Totta kai omasta mielestäni olemme saaneet aikaiseksi kauneimman poikalapsen jota maa on ikinä päällään kantanut. Valitettavasti olen kuullut toistakymmentä kommentia siitä, kuinka poika on isänsä näköinen. Tämä tarkottaisi sitä että raukkaparalla ei olisi pariutumismarkkinoilla mitään mahdollisuuksia. Se että joku suostui kanssani pojan ylipäätään tekemään rikkoo jo niin paljon todennäköisyyden lakeja, että toista kertaa moista ei tule tapahtumaan. Eilen kuulin ensimmäisen rohkaisevan kommentin ulkonäköasian tiimoilta, kun pojan sanottiin alkavan muistuttaa toista veljistäni, joista kumpikin on huomattavasti allekirjoittanutta komeampi. Toivo elää sittenkin.
Sitä toivoo että pojasta tulisi fiksu. Että sillä olisi lukupäätä ja saisi opiskeltua itselleen ammatin jolla elää. Kaukaisten aikojen ajatuksia, joita tulee ajatelleeksi silloin tällöin. Etenkin silloin kun vesseli lyö itseään helistimellä niin kovaa päähän, että seurauksena on iso parku.
Jälkikasvun saaminen herättää kummallisia mietteitä omasta elämästä. Siitä millaista esimerkkiä juniorille näyttää, kun joka toinen sana joka suusta arkipuheessa pääsee on kirosana. Siitä millainen roolimalli on kun viettää ison osan vapaa ajastaan laiskanpulskeasti tietokoneella tai TV:n edessä.
Pienen ihmistaimen kasvattaminen tuntuu valtavalta vastuulta ja sitä onkin. Ei riitä että sen istuttaa multaan ja että sitä kastelee pari kertaa viikossa. Itse asiassa vaimolta tuli multaisen vauvan tiimoilta kovasanaista palautetta. En voi olla tuntematta suurta kunnioitusta niitä ihmisiä kohtaan, jotka yksin onnistuvat tekemään lapsestaan yhteiskuntakelpoisen toimijan. Kaksistaankin pienokaisen hengissäpito tuntuu silloin tällöin valtavalta urakalta, ja olen sentään viettänyt pojan ensimmäiset elinkuukaudet enimmäkseen kotona. Toivottavasti minusta on ollut suuri apu täältä läppäriltä käsin.
Isyys tuo mukanaan valtavan määrän odotuksia ja pelkoja. Kaikki lähtee siitä yksinkertaisesta toiveesta, että lapsi joka on tuloillaan on terve. Jos tämä toive toteutuu, sitä alkaa miettiä fyysisiä ja psyykkisiä ominaisuuksia joita jälkikasvulleen toivoo. Toivottavasti se kasvaa kohtuu pitkäksi, sillä naiset tuntuvat arvostavan tätä ominaisuutta. Toivottavasti se on atleettinen tai edes liikunnallinen, jotta pysyy terveenä. Toivottavasti se ylipäätään pysyy terveenä, näinä päivinä tuntuu joka toinen olevan joko allergikko tai diabeetikko.
Totta kai omasta mielestäni olemme saaneet aikaiseksi kauneimman poikalapsen jota maa on ikinä päällään kantanut. Valitettavasti olen kuullut toistakymmentä kommentia siitä, kuinka poika on isänsä näköinen. Tämä tarkottaisi sitä että raukkaparalla ei olisi pariutumismarkkinoilla mitään mahdollisuuksia. Se että joku suostui kanssani pojan ylipäätään tekemään rikkoo jo niin paljon todennäköisyyden lakeja, että toista kertaa moista ei tule tapahtumaan. Eilen kuulin ensimmäisen rohkaisevan kommentin ulkonäköasian tiimoilta, kun pojan sanottiin alkavan muistuttaa toista veljistäni, joista kumpikin on huomattavasti allekirjoittanutta komeampi. Toivo elää sittenkin.
Sitä toivoo että pojasta tulisi fiksu. Että sillä olisi lukupäätä ja saisi opiskeltua itselleen ammatin jolla elää. Kaukaisten aikojen ajatuksia, joita tulee ajatelleeksi silloin tällöin. Etenkin silloin kun vesseli lyö itseään helistimellä niin kovaa päähän, että seurauksena on iso parku.
Jälkikasvun saaminen herättää kummallisia mietteitä omasta elämästä. Siitä millaista esimerkkiä juniorille näyttää, kun joka toinen sana joka suusta arkipuheessa pääsee on kirosana. Siitä millainen roolimalli on kun viettää ison osan vapaa ajastaan laiskanpulskeasti tietokoneella tai TV:n edessä.
Pienen ihmistaimen kasvattaminen tuntuu valtavalta vastuulta ja sitä onkin. Ei riitä että sen istuttaa multaan ja että sitä kastelee pari kertaa viikossa. Itse asiassa vaimolta tuli multaisen vauvan tiimoilta kovasanaista palautetta. En voi olla tuntematta suurta kunnioitusta niitä ihmisiä kohtaan, jotka yksin onnistuvat tekemään lapsestaan yhteiskuntakelpoisen toimijan. Kaksistaankin pienokaisen hengissäpito tuntuu silloin tällöin valtavalta urakalta, ja olen sentään viettänyt pojan ensimmäiset elinkuukaudet enimmäkseen kotona. Toivottavasti minusta on ollut suuri apu täältä läppäriltä käsin.
torstai 31. joulukuuta 2009
Kapteenin Logi 0029
Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että vauva on erittäin huolimattomasti suunniteltu eliö. Yksi pienokaisen pääasiallisia kommunikointikeinoja on itku. Se on sinänsä tehokas tapa hälyttää vanhemmat tekemään haluttuja asioita kuten ruokkimaan, vaihtamaan vaippa ja siirtymään yöpuulle. Mielestäni itkun tarkoitus viestittää vaikkapa nälästä vesittyy siinä vaiheessa, kun ruokintayritys pojan mielestä lähinnä häiritsee hyvää nälkäitkua. Sama epäkohta toistuu usein nukkumaan laitettaessa. Väsymys itkettää niin maan pirusti, mutta eihän sitä nukkumaan voi laittaa kesken korkeadesibelisen palosireeniharjoituksen.
Ihme otus, vetaisi juuri pyyhkeen naamansa päälle ja kun se käytiin ottamassa pois sain osakseni täyslaidallisen kiihkeää pärinän täyteistä valitusta. Joka tapauksessa poika alkaa olla jo paljon mielenkiintoisempi tapaus. Ero entisen passiivisen vauvailun ja nykyvauvailun välillä on huomattava. Nassikka jutustelee, tietysti päristelee, naureskelee ja kärttyilee. Mielestäni paras ominaisuus on kutiaminen. Harrastamme kutituspainia joka toimii siten, että minun kutittaessa poikaa leuallani kyljistä ja vatsasta, hän repii minua vahvalla otteella korvista, huulista, silmistä ja leuan alta. Eikä leukani alla edes pitäisi olla mitään ylimääräistä. Pojalla on kaiken lisäksi uskomattoman vahva ote. Pari kertaa minua on revitty korvasta sellaisella voimalla että vedet valuvat silmistä. Tai sitten itkeskelen muistellessani omaa lapsuuttani ja niitä iki-ihania korvapuusteja.
Ihme otus, vetaisi juuri pyyhkeen naamansa päälle ja kun se käytiin ottamassa pois sain osakseni täyslaidallisen kiihkeää pärinän täyteistä valitusta. Joka tapauksessa poika alkaa olla jo paljon mielenkiintoisempi tapaus. Ero entisen passiivisen vauvailun ja nykyvauvailun välillä on huomattava. Nassikka jutustelee, tietysti päristelee, naureskelee ja kärttyilee. Mielestäni paras ominaisuus on kutiaminen. Harrastamme kutituspainia joka toimii siten, että minun kutittaessa poikaa leuallani kyljistä ja vatsasta, hän repii minua vahvalla otteella korvista, huulista, silmistä ja leuan alta. Eikä leukani alla edes pitäisi olla mitään ylimääräistä. Pojalla on kaiken lisäksi uskomattoman vahva ote. Pari kertaa minua on revitty korvasta sellaisella voimalla että vedet valuvat silmistä. Tai sitten itkeskelen muistellessani omaa lapsuuttani ja niitä iki-ihania korvapuusteja.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)