Huomasin tuossa jokin aika sitten, että Logikin saavutti viime kuussa kunnioitettavan kahden vuoden iän. Onneksi olkoon Logi. Viimeiset kolme viikkoa olen saanut jälleen viettää vähemmän hektistä ja normaalia elämää, joten olen voinut touhuta poikasen kanssa taas kiitettävissä määrin. Valitettavasti poikasen arvostus kanssatouhuamistani kohtaan tuntuu kärsineen inflaation, sillä keskinäinen kommunikointimme kahdestaan ollessaamme koostuu lähinnä siitä, että poika hokee mantraa "Kohta äiti tullee!". Tästä seuraava fiilis on varmaan vähän samanlainen, kuin olisi jonkun kanssa treffeillä ja vastapuoli puhuisi koko kohtaamisen ajan jostain toisesta todella mukavasta ja kiinnostavasta henkilöstä, ja treffien päätteeksi heittäytyisi lattialle itkemään ja huutamaan tämän kauan kaivatun henkilön nimeä.
Kävimme juuri leikkikentällä, kuten lähes joka päivä. Itselleni ainakin tulee hyvin syyllinen olo, jos muksu ei saa raitista pakokaasuhuurujen ja tupakansavun täyttämää ulkoilmaa vähintään paria tuntia päivässä. Tämän päiväisen reissun saldo oli, että keinussa "Naa ajattellee", vaakatasossa kulkevien köysirappujen keskellä "Naa kattoo Muumipeikkoa vankilassa", ja minä onnistuin lyömään itseäni paksulla rautaputkella päähän. Jotkut leikkikentän välineet ovat vaarallisia. Tämä ei kuitenkaan ollut niin säväyttävä kokemus kuin se, jonka kohtasin alkusyksystä havaitessani sellaisessa munakupin näköisessä pikkulapsenpyörittimessä olevan ison kasan paskaa. Välillä ihmisten tempaukset menevät hiukan yli ymmärrykseni.
Poitsu on saanut uuden, monta kertomusta sisältävän, Puppe-kirjan. Valitettavasti yhdessä kertomuksessa on SEKÄ paloauto ETTÄ kissa. Muita tarinoita ei sitten saakaan lukea. Aikuiselle tahtoo olla hiukan puuduttavaa käydä läpi samaa puppetarinaa sen sata kertaa päivässä. Lukemisesta kieltäytyminen ei ole suotava vaihtoehto, ellei sitten halua tuta kaksivuotiaan helvetin syvimmistä syövereistä kumpuavan tulikivenkatkuisen vihan voimaa.
