Kapteenin Logi 0089

Toinen pojista on surkea etsimään tavaroita. Okei, todennäköisesti molemmat pojat ovat surkeita etsimään tavaroita, sillä toinen ei edes osaa liikkua lukuun ottamatta yksittäisiä kyljelleen kierähdyksiä. Mutta sekin, joka liikkuu, on etsimisessä aivan toivoton ja löytämisessä vielä toivottomampi. Jos laitan täysin tyhjän huoneen lattialle tuolin, pallon ja elefantin, varustan lapsen valokuvalla elefantista, kartalla elefantin luo, annan hänelle kompassin ja suulliset ohjeet, osoitan elefanttia sormella ja sanon "tuossa se muuten sitten on", takuuvarmasti poika huutaa noin seitsemän sekunnin epäonnisen etsinnän jälkeen, ettei löydä sitä.

Kyvyttömyys joissakin asioissa hämmentää ja vastaavasti kyvykkyys toisissa. Vaikka penska olisi täysin kykenemätön löytämään heinää heinäsuovasta, hän pystyy muistamaan parin vuoden takaisia asioita, joista ei ole puhutta halaistua sanaa puoleentoista vuoteen. Hän muistaa yksittäisiä kerran kuulemiaan vaikeita sanoja ja niiden merkityksiä, mutta ei sitä, mitä on tehnyt tänään. Nassikka on onnistunut jo parisen sanaakin lukemaan omin avuin ja laskee yksinkertaisimpia yhteenlaskuja. Toisaalta, aina ei saa kalsareita pois jalasta, kun ne juuttuvat sukkiin. Kyllä ovat monipuolisia nuo lapsukaiset.

Nuorempi osaa itkeä ja nauraa. Lähinnä itkeä.

Kapteenin Logi 0088

Huomautettakoon heti alkuun, että omassa Landian tarinassani ei ollut koiraa.

Julkaisen tämän tekstin myöhemmin, joten tänään ei ole tänään. Mutta:
Tänään vaimo lähti viihteelle rellestään. Meidän perheessämme se tarkoittaa sitä, että hän lähti ystävättärineen pitämään pari tuntia vapaata lapsista ja tulee todennäköisesti ennen yhtätoista kotiin. Kuten olen aiemmin kironnut, on parinkin lasen huoltaminen yksistään suoraan saatanasta. Vanhemmalla oli jo aamusta asti ollut kiukkuinen päivä. En tiedä mistä johtui. Liekö siitä, että rakas mummunsa lähti tänään kotiin, huonosti nukutuista öistä (on nimittäin pakkasen myötä muuttunut pilkkuiseksi kuin jokin pilkukas eläin - vaikka leopardi - ja kutiavaksi kuin jokin, joka kutiaa herkästi - vaikka pikkusisko), ehkä planeetat olivat väärässä asennossa tai demoni vallannut lapsukaisen. Vaikeaa joka tapauksessa oli, ja sama jatkui illalla. Toinen puolestaan huutaa koko ajan, kun ei ole pystyasennossa kannettavana.

Joten... Lapsi numero 1 parkuu, kun en voi lukea kirjaa, koska lapsi numero 2 parkuu. Lapsi numero 2 parkuu, koska on olemassa. Tyynnyttelen lasta numero 2. Lapsen numero 2 tyynnyttely käy mahdottomaksi, koska lapsi numero 1 on ruokittava, siltä on pestävä hampaat, se on rasvattava, sille on luettava iltasatu ja on annettava hyvänyönsuukko lapsen numero 1 lisäksi unileluille numerot 1, 2, 3, 4, 5 ja 6. Not kidding! Koko edellisen toimituksen ajan lapsi numero 2 huutaa kuin palosireeni ja on myös erehdyttävästi paloauton värinen.

Kun lapsi numero 1 on yllättävän vähällä vastaanhangoittelulla saatu nukkumaan, alkaa projekti toisen nassikan parissa. Syötin lapselle velliä, mutta lapsi ei oikein saanut syötyä velliä, koska ei huudoltaan ehtinyt pysähtyä nielemään. Loppujen lopuksi teimme kompromissin ja sylissä ollessaan lapsi suostui keskeyttämään huudon aina nielaisun ajaksi. Loppuaika, eli lusikan liikuttelu, huudettiin yhä suoraa kurkkua. Vajaan kahden tunnin itku loppui lopulta tuttipulloon ja maitoon. Juopaisun jälkeen sain lapsen jopa pinnasänkyynsä olemaan jotakuinkin hiljaa. Siellä se nyt nyyhkyttää unen ja valveen rajamailla varttia myöhemmin, muttei sentään huuda.

Demonin... Siis lapsen pinnasänkyyn saaminen on jo itsessään pienimuotoinen ihme, siellä on suostuttu nukkumaan vain pariin otteeseen melko lyhyitä pätkiä. Veljesten alku on ollut nukkumistilanteen suhteen hyvin erilainen. Esikoinen ei ole nukkunut sängyssämme muistaakseni yötäkään, ja jos muistankin väärin niin korkeintaan yhden tai kaksi. Kuopus puolestaan ole muualla nukkunutkaan.

Kuinkas ollakaan, lapsi.... Siis demoni heräsi nyt puolen tunnin ikiunen jälkeen, hörppäsi hiukan maitoa ja jatkaa huutamista siitä, mihin viimeksi jäi. Käsittääkseni olemme kohdassa AAAAAAÄÄÄÄOU!!!

Lapsi puhuu!

Sattuipa kerran loppusyksystä niin, että olimme pojan kanssa matkalla leikkikentälle. Koska lastani on harhautettava, jotta hän ei tajua kävelevänsä omin voimin yli kahdensadan metrin pituista matkaa, joudun joskus kävelymatkoilla kertomaan tarinoita. Tämän erään kerran kerroin poitsulle Landian tarinan, jossa oli - yllätys yllätys - lohikäärme. Ja ritarikin. Tiedän, että kumpikin lukijani tärisee jännityksestä ja mielessään vaatii saada tietää lisää Landian tarinastani. Mutta en kerro sitä, vaan leikkaanliimaan tähän ylöskirjoittamani version samasta tarinasta, jonka napero halusi itse jälkeenpäin kertoa minulle takaisin.

Tämä on jo viides bloggaus(?) tai mikälie blogitus, ehkä ihan vaan kirjoitus, tänä vuonna. Ottaen huomioon, että vuonna 2012 vastaava luku oli kokonaisuudessaan neljä, voinkin pitää loppuvuoden vapaata.

                      LANDIAN TARINA

Landiassa asui maanviljelijä ja Landiassa myös oli linna, joka oli kuninkaan ja kuningattaren linna. Linnan vieressä oli synkkä metsä, jossa asui ilkeä velho nimeltään Werner-velho. Werner-velho halusi valtakunnan itselleen hallintaan.

Kuninkaalla oli koira. 

Werner velho oli taikonut lohikäärmeen semmoisella juonella. Lohikäärme oli niin suuri, että se ei mahtunut linnaan ja se melkein söi kaikki linnan eläimet ja asukkaat. 

Kuninkaan koira lähetti ritareita, jotka olivat tosi urheita ja voimakkaita. Ensin ritarit menivät lohikäärmeen vatsaan ja ottivat kaikki eläimet pois ja antoivat ihmisille.

Sitten tapahtui niin, että kuninkaan koira lähetti yhden urhean ritarin, joka keksi sellaisen juonen, että heinästä rakennettu ritari oli oikea ritari. Se huuteli lohikäärmeelle julmennuksia. Lohikäärme tuli ja näki ritarin heinistä rakentaman itsensä. Oikea ritari piileskeli luolan katolla.

Ritari löi miekallansa lohikäärmettä korvan taakse, jossa oli lohikäärmeen heikoin paikka.

Sen pituinen se.

Kapteenin Logi 0087

Havahduin siihen, että tämä on jumantsuikka kuudes erillinen vuosi, kun kirjoittelen Logiin. Huh! Jos olet lukenut houreitani jo siitä vuodesta nolla, niin mieti kuinka vanha olet nyt. Parempi alkaa rustata sitä testamenttia...

Jälkimmäinen versio on hiukan pläski. On se nyt "vanhemmiten" jo pikkuisen solakoitunut, mutta seitsemän kaulan väheneminen viideksi ei ole mielestäni aivan päätähuimaavaa edistystä. En nyt halua lähteä kritisoimaan ylipainoa vaan leukoja. On aivan ymmärrettävää, että pieni vauva kerää vararavintoa rasvan muodossa tulevan kylmän talven varalle. Eihän vauva voinut tietää, ettei talvi olisi kylmä vaan lähinnä märkä, ja varastoitu rasva täten hyödytöntä.

Viiden kaulan ongelma on se, että kaulapoimut hautuvat. On äärimmäisen hankalaa pitää jatkuvasti hautuvia kaulapoimuja puhtaina ja kuivina. Vauvan pään joutuu vaivalloisesti ja kohteelle epämukavasti nostamaan leuasta ylöspäin, jotta pääsee pyyhkimään punaisena helottavaa kaulaa puhtaaksi ja sitten levittelemään pottujauhoja ympäri vauvaa sen pyristellessä vastaan niin, että pian huone on valkoisen pölypilven peitossa, lapsi huutaa hukassa pilven keskellä ja isi turhautuu.

Vanhempi kahden lapsen laumastani on myös aiheuttanut turhautumista leuoillaan. Tarkemmin sanottuna sillä, mitä leukojensa välistä päästää. Leukojen välistä lauottujen epäasiallisuuksien lisäksi hän osaa todella taitavasti rikastuttaa vanhempiensa elämää läpsimällä meitä ja etenkin potkimalla seiniä tai kaappeja. Nyt tilanne on hiukan rauhoittunut, mutta vielä pari viikkoa takaperin meillä elettiin jatkuvassa post traumaattisessa stressissä , kun nelivuotias teini osoitti mieltään joka päivä parisenkymmentä kertaa. Analysoimme käytöksen johtuvan joko siitä, että pikkuveljen muassaan tuoma huomion saamisen lasku oli yllättävä ja dramaattinen, tai siitä, että nelivuotias on nelivuotias.

Lapsi puhuu!

Käväsin avaruusfanin kanssa iltasella ulkona. Tähtikirkkaan illan helmi oli hieno täysikuu, jonka yli pilvet lipuivat vauhdikkaasti usvan kaltaisena verhona. Näkymän havaitessaan lapseni huokaisi:
"Mie en ole ikinä nähny mittään nuin upeaa!"

Kapteenin Logi 0086

Esikoinen on obsessiivisen kiinnostunut avaruudesta. Damn! Humanistihippinä avaruusfysiikka ei välttämättä ole kaikkein vahvinta osaamistaluettani. Tulin iltapäivällä "opiskelemasta" ja aukaistuani oven minua tervehdittiin kysymällä:
- Räjähtävätkö kaikki tähdet?
- Voiko syntyä uusia tähtiä?
Muita lähes päivittäin toistuvia kysymyksiä ovat:
- Voinko mie nähdä tähdenlennon?
- Iskeytyykö maahan meteoriitti?
- Voiko maahan lentää asteroidi?
- Onko mustia-aukkoja meiän lähellä?
 - Saanko mie kattoa internetistä kraaterin kuvia?
- Saanko mie kattoa internetistä planeettojen kuvia?
- Saanko mie kattoa internetistä kuun kuvia?
- Saanko mie kattoa internetistä satelliittien kuvia?
 - Saanko mie kattoa internetistä avaruussukkulan kuvia?
- Saanko mie kattoa internetistä asteroidien kuvia?

Itse en vaan jaksa tarkistaa wikipediasta kaikkia faktoja, jotta voisin joka kerta antaa oikean vastauksen, joten joudun usein myöntämään tietämättömyyteni. Minä. Joka tiedän kaikesta kaiken. Nöyryyttävää on lapsellisen elämä.

Nuorempi puolestaan kiljuu. Kiljuu, syö ja nukkuu huonosti. Naureskelee toki jo, pötkäle on nelikuinen ja eilisen neuvolakäynnin mukaan painaa yli kahdeksan seläntappavaa kiloa. Taas odotellaan innolla sitä istumisen alkamista, kävelyn oppimista ja kotoa pois muuttoa.

Mieleenpainuvin kokemus nuoremman hoitamisessa on jo aikoja sitten sattunut hyökkäys, jonka kohteeksi jouduin. Hyökkääjänä oli vauva, aseena torpedokakka. Ovela vauva oli asetettu pesukoneen päällä sijaitsevalle hoitotasolleen vaipanvaihtoa varten, kun se kokeneen sukellusvenease-ekspertin tarkkuudella ampui minua torpedokakalla sotkien hoitoalustan, pesukoneen, lattian ja housuni. Sillä hetkellä tunsin itseni hiukan häväistyksi, mutta en voinut hetkeen lopettaa nauramista.

Kapteenin Logi 0085

Uskaltaakohan tässä nokkaansa tänne pistää, kun heti comebackin jälkeen on viettänyt kuukausikaupalla hiljaiseloa. Täytyy myöntää, toisen lapsukaisen seuraaminen ei ole niin ainutlaatuista, että tuntisin tarvetta jakaa kaikki kohellukset uudestaan. Ja jokseenkin vähemmän se v(al)ituttaa, kun tietää joka tapauksessa, mitä on luvassa. Tuo neljävuotias puolestaan v(al)ituttaa välillä ihan hemmetisti, sillä se on neljävuotias. Ja poissa kotoa vain 9 tuntia viikossa pikkukoulussa.

Tunnustan heti käyttelyssä, että minun ei pitäisi puhua halaistua sanaa väsymyksestä. Kakkosversio on sen luontoinen tissi-iilimato, että vaimoraukka ei yleensä nuku kello yhden jälkeen yli tunnin pätkiä öisin. Joten häntä väsyttää. Toki itsekin silloin tällöin heräilen, mutta jos meidät laitetaan väsymyksen suhteen samalle vertailuasteikolle, taidan olla korkeintaan vain eisataprosenttisenpirteä. Minusta kuitenkin tuntuu siltä, että olen väsynyt. Noh... Nelivuotiaan kanssa väsyneenä oleminen sujuu näin. Hallitus ja kakkosversio makailevat makkarissa. Ummistan silmäni sohvalla ja olen nukahtamaisillani.

- Iti... Iti... Iti... Miktet tie vattaa?
- Mmmmmh.
- Iti, onko Det Ttaritta (Death Star) semmotia pikku aluktia (aluksia)?
- On. Anna iskä leppää nyt vähän.

 Minuutti

- Iti... Iti... Iti... Tämä ilmpallo voit olla Det Ttar ja tämä Hilppuri (Silppuri) voit olla Daart Veider (Darth Vader).
- Mmmmmmh.
- Miktet tie tano mittään.
- Isiä väsyttää.
- Kato tätä Det Ttaaria.
- Anna iskä nyt vähän aikaa leppää tässä.
- Mitket tie kato tätä Det Ttaaria?
- Iskää väsyttää.
- Kato!
- Mmmmhh...
- Kato!
- Mmmhhhjooo, hieno on.
- EI KU KATO!
- Joo isi näki, hieno on.

Puoli minuuttia

- Iti... Iti... Iti... Iti lue mulle tätä kirjaa.
- Mene vaikka rakentamaan legoista sille Death Starille aluksia, jooko. Antaisit nyt (PLIIIS PLIIIS PLIIIS PLIIIS EDES VÄHÄN AIKAA ELÄMÄN TÄHDEN!!!) iskän ihan pikkusen aikaa levätä tässä.
- Joo mie menen rakentaan leegoitta niitä aluktia. Ne on kaikki hamanlaitia, plä, plä, plä, plä...

3,8 sekuntia

- Iti... Iti... Iti.. Iti tämä on tämmönen alut ja tuo on tuommonen alut ja tämä ja tuo alut on erilaitia.

Ja. Niin. Edelleen. En sitten levännyt. Hetkeäkään. Kuten tavallista. Minulla ei ollut etukäteen minkäänlaisia harhakuvitelmia, että näin isolla ikäerolla tehdyt mukulat hoituisivat samalla painolla. Mutta eipä sitä kovin tarkkaan tiedostanut, että kun jälkimmäinen aiheuttaa väsymystä, ensimmäinen pitää tiukasti huolen siitä, että väsymys pysyy yllä ja jatkuu. Vaimo sanoisi tähän, että lopeta se vineeminen (kts. suomi-teini sanakirja), mulla ne todelliset ongelmat on.