sunnuntai 18. joulukuuta 2011

Kapteenin Logi 0078

Selvästi pian on kohdallani hiukan venyvä käsite. Nyt joudun kaivelemaan muistamattomuuteni syviä syövereitä, että kykenisin palauttamaan mieleeni mitä kaikkea tuo lapsukainen on parin viimeisen kuukauden aikana touhunnut.

Ainakin se on helppo muistaa, että jakomielitautinen jälkikasvuni ei ole ollut oma itsensä näiden kuluneiden viikkojen aikana. Lapsi on nimittäin omasta mielestään jatkuvasti joku muu. Jos en ole täysin väärässä niin ensin poika päätti, että hän on pikkukissa. Puppe-kirjoja luettuamme hän oli pikku-Puppe. Autot piirroselokuvan katsottuamme hän on ollut noin kuukauden tai puolitoista joku kyseisen elokuvan hahmoista, pääasiassa Guido tai Luigi. Minä olen muuten Salama. Mummunsa on Martti.

Äitinsä on kuitenkin pääasiassa äiti, ja Naakin on Naa silloin kun "Naa haluaa mehua, keksiä, mennä ulos, katsoa Muumeja, Teletappeja, Tuomas-veturia, Pingua tai Chuggingtonia, mennä pesuhuoneeseen, mennä pesuhuoneeseen, mennä pesuhuoneeseen tai mennä pesuhuoneeseen". En ymmärrä mikä parivuotiasta niin jumalattomasti kiehtoo siinä aina samanlaisena pysyvässä pesuhuoneessa, mutta jostain syystä se on ihan must mesta. Olen näin yövuoron loppupuolella sen verran vätysynnyt... vätystynyt... väsynyt, että taidan jättää taas lisätiedotteet tuonnemmaksi. Palaan piakkoin, noin niin kuin suunnilleen.

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Kapteenin Logi 0077

Hyvää joulunalusaikaa ja muita sesonkiin kuuluvia toivotuksia kaikille. Tein jälleen huimia Logistisia muutoksia, toisin sanoen muutin Login ulkoasua hiukan. Nyt otsikon alla näkyvät viisi suosituinta Logimerkintää, ja Logia voi jakaa ansikteböckereissä (näin suomenruotsiksi sanottuna) myös tuolla oikealla sivustalla olevasta isosta peukalon kuvasta. Suosituimmista Logimerkinnöistä päättelin, että ihmiset jaksavat lukea Logia seitsemänteen merkintään asti, joten kirjoitan tätäkin ihan turhaan, potentiaaliset lukijat ovat luovuttaneet jo 70 kirjoitusta sitten. Mutta en nyt anna sen hidastaa itseäni.

Edellisestä Logimerkinnästä on kerennyt kulua jopa minulle harvinaisen laiskasti pari kuukautta. Tähän on kuitenkin omat tekosyynsä. Minun on muun muassa täytynyt silloin tällöin tehdä joitain ihan muuta, kuten vaikkapa katsella JIM televisiokanavaa. Totta puhuen minulla ei ole enää televisiota. Parempi puolisko ja Naa ottivat ja muuttivat toiseen kaupunkiin niinkin dramaattisen parisuhdeselkkauksen seurauksena kuin töiden vuoksi. Omien töideni vuoksi minun on puolestani asusteltava joka toinen viikko eri paikkakunnalla. Niinpä elän puoliksi erakon elämää pienessä yksiössä hevonkuusenhelvetissä asuinalueella, jossa ei ole edes omaa kauppaa. Ei että ehtisin kaupassa käymään, havaitsin että kerkeän 11 tuntisten yövuorojen lisäksi lähinnä nukkumaan. Joskin onnistuin myöhästymään pari tuntia iltayhdeksältä alkavasta työvuorosta liiallisen nukkumisen vuoksi. En siis ehdi nukkumisen ohessa aina edes töihin. Summa summarum, joka toinen viikko elän normaalia perhe-elämää vapaalla, ja joka toinen viikko nukun. Tämä on sinänsä hyvä järjestely, sillä Naan mielestä normaaliin perhe-elämään ei nukkuminen kuulu.

Marraskuu meni siis muuttojen, koulun, töiden ja arjen kanssa painiessa. Nyt aletaan olla taas normaali-ihmisten olotilassa, missä aikaa vievät lähinnä työ ja arki, ja lapsen äiti ja isä asuvat eri osoitteissa. Palaan pian päivittämään pojan puuhailuista...

tiistai 11. lokakuuta 2011

Kapteenin Logi 0076

Huomasin tuossa jokin aika sitten, että Logikin saavutti viime kuussa kunnioitettavan kahden vuoden iän. Onneksi olkoon Logi. Viimeiset kolme viikkoa olen saanut jälleen viettää vähemmän hektistä ja normaalia elämää, joten olen voinut touhuta poikasen kanssa taas kiitettävissä määrin. Valitettavasti poikasen arvostus kanssatouhuamistani kohtaan tuntuu kärsineen inflaation, sillä keskinäinen kommunikointimme kahdestaan ollessaamme koostuu lähinnä siitä, että poika hokee mantraa "Kohta äiti tullee!". Tästä seuraava fiilis on varmaan vähän samanlainen, kuin olisi jonkun kanssa treffeillä ja vastapuoli puhuisi koko kohtaamisen ajan jostain toisesta todella mukavasta ja kiinnostavasta henkilöstä, ja treffien päätteeksi heittäytyisi lattialle itkemään ja huutamaan tämän kauan kaivatun henkilön nimeä.

Kävimme juuri leikkikentällä, kuten lähes joka päivä. Itselleni ainakin tulee hyvin syyllinen olo, jos muksu ei saa raitista pakokaasuhuurujen ja tupakansavun täyttämää ulkoilmaa vähintään paria tuntia päivässä. Tämän päiväisen reissun saldo oli, että keinussa "Naa ajattellee", vaakatasossa kulkevien köysirappujen keskellä "Naa kattoo Muumipeikkoa vankilassa", ja minä onnistuin lyömään itseäni paksulla rautaputkella päähän. Jotkut leikkikentän välineet ovat vaarallisia. Tämä ei kuitenkaan ollut niin säväyttävä kokemus kuin se, jonka kohtasin alkusyksystä havaitessani sellaisessa munakupin näköisessä pikkulapsenpyörittimessä olevan ison kasan paskaa. Välillä ihmisten tempaukset menevät hiukan yli ymmärrykseni.

Poitsu on saanut uuden, monta kertomusta sisältävän, Puppe-kirjan. Valitettavasti yhdessä kertomuksessa on SEKÄ paloauto ETTÄ kissa. Muita tarinoita ei sitten saakaan lukea. Aikuiselle tahtoo olla hiukan puuduttavaa käydä läpi samaa puppetarinaa sen sata kertaa päivässä. Lukemisesta kieltäytyminen ei ole suotava vaihtoehto, ellei sitten halua tuta kaksivuotiaan helvetin syvimmistä syövereistä kumpuavan tulikivenkatkuisen vihan voimaa.

lauantai 10. syyskuuta 2011

Kapteenin Logi 0075

Joku kerta vaivautuu vaatimaan tekstiä niin tehdään työtä käskettyä. Nyt täytyy kuitenkin myöntää, että minulla ei ole paljoa kerrottavaa. En nimittäin ole ehtinyt töiden ja opiskelun ohessa viettämään kotona aikaa muuten kuin nukkuen. Poitsu on aloittanut taas osa-aikaisen tarhassakäynnin. Siitäkään minulla ei ole havaintoja, kun en ole ehtinyt muksua tarhassa käyttää. Pari viikkoa vierähti siinä, että ravasin yövuoron päälle kouluttautumaan ja sitten unosille kotia ennen seuraavaa työvuoroa. Sain onneksi järjestettyä asiat työnantajan kanssa siten, että jäin puolentoista kuukauden opintovapaalle syksyn hektisimmäksi opiskeluajaksi. Muksu ja parempi puolisko ovat kuitenkin kotipuolessa vierailemassa, joten vietän aikaa yksikseni lähinnä opiskellen ja siivoten. Kummastakaan edellämainitusta ei juuri huumoria revitä.

Sen verran olen saanut lapsosen käytöstä havainnoida, että voin sanoa meneillään olevan jonkintapaisen uhmaiän. Terrible twos taitaa kuulua vaiheen englanninkielinen termi. Napero järjestää kohtuu näyttävän raivokohtauksen mitä turhanpäiväisimmistä aiheista. Syy raivoamiseen voi olla mikä hyvänsä, ja luonnollisesti ainoa asia mikä kelpaa lapsen rauhoittamaan on äiti. Poika esimerkiksi saattaa yhtäkkiä ryhtyä kieriskelemään lattialla ja huutaa "Äiti tullee auttaan!". Tätä tapahtuu kohtuu usein. Tietenkään poitsulla ei ole mitän hätää, mutta ehdotukset siitä, että hän voisi aivan hyvin nousta lattialta ylös omin avuin, kaikuvat kuuroille korville. Käytökseen on sovellettavissa ilmaisu "itkupotkuraivari", sillä toisin kuin tapauksissa, joissa tätä ylityöllistettyä sanonnantapaista yleensä nykyään käytetään, nassikka tosiaan itkee, potkii ja raivoaa.

Positiivisena loppukaneettina mainittakoon, että lapsen mielikuvitus vaikuttaa alkaneen ottaa pieniä edistysaskelia. Nassikka jaksaa jo leikkiä tavaroilla ihan itsekseen, ja kehittää pieniä tarinoita esimerkiksi siitä, mitä mikäkin auto tekee, ketä siinä on kyydissä ja minne he ovat menossa. Lähes huomaamaton, mutta tarkemmin ajateltuna tärkeä muutos pikkupojan käytöksessä, kun hän alkaa käyttää omaa luovuuttaan.

torstai 11. elokuuta 2011

Kapteenin Logi 0074

Elämme vaarallisia ja mahdollisesti hintavia aikoja. Poika alkaa saavuttaa uuden huipun tuhovoimaisuudessaan. Tänään me varomattomat vanhemmat teimme sen virheen, että päästimme kaikkialle yhtäaikaa ehtivän lapsemme karkaamaan välittömästä havaintopiiristämme. Kahdesti. Ensimmäinen episodi tapahtui, kun poistuin olohuoneesta kahvikuppini ääreltä pesuhuoneeseen siirtämään pyykkikonetta hallituksen pyynnöstä (käskystä!). Kun palasin olohuoneeseen, vastaanottokomitean virkaa toimitti järjetön jälkeläiseni kahvikuppi kädessään. Kupin sisältö sijaitsi sopivasti sohvalla, lattialla ja läppärin päällä. Onnekseni kannettava pelastui täpärästi, ja kahvia oli ehtinyt osua vain laitteen alanurkkaan.

Toinen täystuho tapahtui taaperon omassa huoneessa, missä lapsi onnistui repimään lasisen pöytälampun alas lipaston päältä virtajohtoa hyväksi käyttäen. Tätä tietysti seurasi järkyttynyt huutoitku ja lasinsirpaleiden yliedustus lastenhuoneen lattialla. Tässä tapauksessa onni onnettomuudessa oli siinä, että pöpi poikani selvisi rikkomisrikoksestaan ehjin nahoin.

Koska edellämainittujen asioiden perusteella on täysin loogista päättellä, että nassikka rikkoo television tai läppärin hetkellä millä hyvänsä, olen päättänyt uhrautuvasti vahtia näitä kahta elämän mielekkyydelle täysin välttämätöntä välinettä silmä kovana. Tämän vuoksi en valitettavasti voi osallistua minkäänlaisiin taloudenpidollisiin tai kasvatuksellisiin toimenpiteisiin, kuten siivous, ruoanlaitto tai jälkeläisestä huolehtiminen. Vaimo ei tunnu arvostavan omaisuudenehjänäpitoprojektiani.

keskiviikko 3. elokuuta 2011

Kapteenin Logi 0073

Haudi, yritin räplätä blogin taustaa vähän vähemmän kuivaksi ja kapteeniuden merelliseen teemaan liittyen löysin pisaroita ja aallonkin. Toivottavasti ei häiritse lukemista. Asiaan...

On elonkorjuun aika, ja kesän viimeiset päivät valuvat sormien välistä kuin kulhollinen unihiekkaa, ennen kuin pohjoisen ikuisuuksia kestävä talviuni saavuttaa meidät. Nyt kun menin unihiekan mainitsemaan, niin kerrottakoon Naan mielipide Nukku-Matin funktiosta. Nukku-Matin tehtävä on ilmeisesti pelkästään tuoda mehua. Ja jostakin syystä unihiekkaa löytyy miltä tahansa tavalliselta hiekkalaatikolta. En ole vielä kovankaan ajattelutyön tuloksena saavuttanut vastaavankaltaista päättelymetodia, joka johtaisi moisten väitteiden esittämiseen. Uskon sen johtuvan akuutista LSD:n puuteesta.

Pikkuihmisen puheen kehittyminen ilmentää tietysti myös ajattelun kehittymistä, enkä ole ikinä todistanut mitään niin ihmeellistä, kuin mitä tämä ihmiseksi tuleminen on. Joka päivä lapsi oppii jotain uutta, oli se sitten tapa kiivetä jonkin uuden ja vaarallisen korkealla sijaitsevan paikan päälle, tai vain sana, joita muuten tarttuu ipanaan kuin itikoita auton tuulilasiin. Joka päivä saan olla ylpeä siitä, että "tuo on minun". Ehkä tämä aika on tarkoitettu tasapainottamaan sitä, kun napero kasvaa teiniksi ja keskittyy lähinnä olemaan ärtyisä ja katsomaan eroottista viihdettä (näin nätisti sanottuna) mistä ikinä tulevaisuuden teinit sitä katsovatkaan.

Tänään kävimme kaksivuotisneuvolassa. Ilmeisesti poitsu on kaikin puolin hyvässä kuosissa, kun neuvolan - en voi sanoa täti, sillä minua kalvaa epäilys, että saatan olla kyseistä neuvolan tätiä vanhempi tai ainakin suurin piirtein saman ikäinen, mikä muuten on syvältä arseesta, koska olen tottunut olemaan nuorin ja kaunein - neiti tuntui olevan enemmän huolissaan meidän vanhempien jaksamisesta, aikuiskontakteista, tukiverkoista ja verkkosukkahousuista. Pojalta mitattiin perinteiset pituus, paino ja päänympärys. Yritin saada ylöskirjatuksi myös oman ja pojan hauiksenympärysten erotuksen, siinä vakaassa uskossa, että olisin jäänyt useita senttejä voitolle, mutta ehdotukseeni ei suhtauduttu suopeasti. Kaksivuotisneuvola tarkoittaa muuten sitä, että poitsu on piakkoin kaksivuotias. Iso kolli siis. Kohta sillä on naama täynnä finnejä ja huono itsetunto. Kuten ehkä huomaatte, viittaan jatkuvasti tulevaisuuteen. Tämä voi johtua lähestyvästä kolmenkympinkriisistä, sillä pojan syntymäpäivän kieppeille osuvat omanikin, ja tulen olemaan taas vuoden verran ryppyisempi ja lähempänä tuhkausta kuin ennen. Sitä paitsi tuo kirottu aika vaan jatkaa juoksuaan koko ajan kovempaa, enkä enää tahdo pysyä matkassa. Pian putoan kyydistä ja menetän kaiken tietouden siitä, mikä on hip, pop, cool tai viimeisin Internet meemi. Katkeransuloista on vanheneminen, viisautta tulee jatkuvasti lisää, mutta se kertyy kaikki vyötärölle.

Loppuun taustamuutoksen merkeissä kuva merestä: Isi ja poika, auringonlaskun kahlaajat.

perjantai 22. heinäkuuta 2011

Kapteenin Logi 0072

Hyvää heinäkuuta jalo lukijakunta, ja hyvää hääpäivää hani! Tänään tulee täyteen pari vuotta pallo jalassa ja yksitoista vuotta yksissä tuumin. Pariutumisaiheen parissa pyöriessä aloitetaan muutenkin. Poika oli vastikään ensimmäistä kertaa kaksi yötä kokonaan ilman vanhempain läsnäoloa, kun kävimme juhlistamassa ystäväpariskunnan häitä Lapin mystisillä mailla ja mannuilla. Kuulemani mukaan untuvikko oli ollut hyvillä mielin ja nukkunut päikkärinsä ja yönsä paremmin kuin kotona konsanaan. Heti kotiin päästyämme alkoikin taas vaihtelun vuoksi hirvittävä taistelu nukkumisen kanssa, kun itsepäinen juniroi ei suostunut pysymään vuoteessaan.

Kun näin omistautuneena vanhempana pääsee keskimäärin kerran vuodessa vaihtamaan vapaalle, tuli tietysti tehtyä se perinteinen virhe, että menin nauttimaan yli soveliaan annoksen ilolientä. Vietimme häitä edeltäneen päivän ystäväin mökillä, ja onnistuin vastuuttomassa tilassa polttamaan sormeni jokusenkymmentä minuuttia tulilla lämmenneeseen folioiseen grillausastiaan, minkä lisäksi yritin polttaa itseni roiskimalla päälleni lähes kiehuvaa vettä saunan puulämmitteisestä vesipönikästä. Huolimatta kunnostani joka johti edeltäneisiin älynväläyksiin onnistuimme kuitenkin voittamaan yön kähmässä pelatun kahden parin kaksintaistelun Aliaksessa, mistä olen yhä hyvin ylpeä. Vähemmän ylpeä olen seuranneesta päivästä, jolloin vietin aamunpäivän kärsien sängyssä tuhansista helvetin tuskista, ja ruoan elimistössäpitoepäonnistumisien parissa. Tyhmästä päästä kärsii ainakin suurin osa vyötärön yläpuolisesta ruumiista. Selvisin kuitenkin häihin, en sano kunnialla, mutta selvisin.

Mutta se minusta ja uskomattomasta itsekontrollistani. Lähiaikoina pissa on ollut huushollissamme päivän sana. Napero kaivelee jatkuvasti munaskuitaan, kuten miehen kuuluu, mutta tämän seurauksena pissaelin ei osoita oikeaan suuntaan - eli vaippaa kohti - vaan ihan minne sattuu. Tähän mennessä onnettomuuden uhriksi ovat joutuneet pojan sänky, pehmomuumipappa, meidän sänkymme, lattia ja sohvan patjat. Muulla ei ole niin väliä, mutta sänkymme ja sohvan vaahtomuovisisuksille en ole keksinyt pesumenetelmää.

Poitsu tietysti juttelee koko ajan enemmän ja enemmän. Totta kai minun piti mennä testaamaan lapsen lingvististä lahjakkuutta. Noin viidentoista sekunnin harjoittelun seurauksena kämpässämme kajahtelee aina välillä iloinen PERKEPE! Yksi konsonantti sinne tai tänne.

maanantai 20. kesäkuuta 2011

Kapteenin Logi 0071

Naa on nero. No ei nyt ihan, mutta vihdoinkin poika on alkanut jutustella hiukan enemmän. Jälkikasvulta luonnistuu parin kolmen sanan lauseiden muodostaminen ja tänään sain aihetta tuulettaa, kun yksi kunnollinen yhdyssanakin lauottiin ilmoille "junaradan" muodossa. Jos minä vaikutan valittamisieni johdosta negatiiviselta ja kyyniseltä henkilöltä, niin pojasta polvi paranee. Nassikan ylivoimaisesti eniten käyttämä sana on EN.
- Tule tänne.
- En.
- Laitetaan vaippa.
- En.
- Otatko ruokaa.
- En.
Toissa päivänä lapsi jakoi iloista elämäasennettaan hokemalla en leikkii, en leikkii, en leikkii, en leikkii, vaikka kukaan ei ollut edes pyytämässä saati pakottmassa leikkimään. Kauan odotetussa puhekyvyssä on kääntöpuolensakin, Naa tahtoo jatkuvasti jotakin, eikä kieltäytyminen ole suotavaa. Eniten tahdotut asiat ovat Teletappien katsominen, ja jostakin kumman syystä perunoiden ostaminen kaupasta. "Kauppa, ostaa, pottu!"

Eilen meillä kävi kylässä rajaterrieri Kaapo, ja se vaikutti olevan onnellisin parituntinen perillisen elämässä. Kaapon nimi tuli vähättelemättä mainituksi lähelle sataa kertaa, hiukan yli tai alle. Niin uskomatonta kuin se itsestäni onkin, Kaapo sanottiin varmaan useammin kuin en.

Muita kognitiivisia saavutuksia ovat värien tunteminen, punainen, vihreä, sininen, oranssi, musta, valkoinen ja lila luonnistuvat. Lisäksi poika osaa aakkoset. Kaikki kirjaimet ovat U.

sunnuntai 12. kesäkuuta 2011

Kapteenin Logi 0070

(jatkuu...) Pissaisesta menomatkasta vietimme myös ison osan junan "leikkivaunussa", jossa oli piskuinen liukumäki ja sellainen leikkijuna. Lapsoset tuntuivat viihtyvän hyvin kyseisessä paikassa. Matkan ehdoton piristys oli, kun eräs pikkuneiti kommentoi, kuinka juna tussuttaa menemään.
Jos nyt ajattelet jotain vulgaaria, niin se on oman mielesi tekosia ja vetäydyn täysin vastuusta. Tyttösen äiti väitti, että sana on lapsen itsensä keksimä, ja ettei heillä kotona käytetä aikuisten toimesta tuollaista kieltä. En lähtenyt haastamaan tätä väitettä, eihän se minulle kuulu mitä kukin makuukammarinsa turvissa suustaan päästää.



Matkamme suuntautui siis Tampereelle, ja meitä onnisti kelien puolesta, sillä etelän lämmössä oli äitienpäivän viikonloppuna todellakin lämmin. Äiti ja vaimo painuivat samoin tein johonkin jalkakylpyyn tai -hoitoon tai pediin tai kyyriin. Minulla ei junttina ole mitään hajua mistä oli kyse. Niinpä vietimme pari tuntia juniorin kanssa kärrytellen ja kadehtien lähialueiden prameita omakotitaloja, kuten kunnon suomalaisen kuuluu tehdä. Reissu oli öitä lukuunottamatta mukavan rentouttava, kävimme muun muassa tutustamassa kirjaston Muuminäyttelyyn, ja koska Naa on asiallinen nuorimies, hän tervehti muumipeikkoa kädestä pitäen.



Mainitsin öiden olleen hiukan vähemmän rentouttavia. Tämä johtui siitä, että poika nukkui välissämme patjoilla. Koska lapsen tapa nukkua on liikuksia koko yö, ja potkia minua kohtuu kovaa kasvoihin, jäin kaipaamaan oman kodin väkivallatonta nukkumisilmapiiriä.

Nassikka pääsi käymään myös delfinaariossa ja viikinkiteemaisessa ravintolassa. Kiinnostavampi näistä kokemuksista lapsen näkökulmasta oli viikinkiravintola, ja ollakseni spesifi, viikinkiravintolan likainen lattia.

Pissaepisodin ihanuuskin tuli yllätyksekseni ylitettyä, kun lapseni ei ajoissa ilmoittanut että hänellä on kakkahätä. Ajan ja tarvikemateriaalin puuttuessa kiiruhdimme vessaan ja jouduin pitelemään poitsua aikuisten ihmisten pöntöllä suorituksen ajan. Tiedustellessani, että vieläkö sitä tavaraa tulee, rehellinen nuorukainen päästi kieltävän äännähdyksen, joten nostin hänet seisomaan lattialle takapuolen siistimistä varten. Tässä vaiheessa rakas lapseni väänsi kohtuu kokoisen pökäleen housujeni lahkeen päälle. Täten kummatkin matkassani olleet housut pääsivät osalliseksi elämän ihanuudesta.

Eritepitoisuudesta ja junamatkailusta huolimatta vietimme kuitenkin viihtyisän muutaman päivän Tampesterissa ja selvisimme hengissä kotiin. Äitienpäivänä onnistuimme joukkovoimaa hyväksi käyttäen loihtimaan mitä parhaimman päivällisen, josta kiitos kuuluu äidin ja vaimon lisäksi myös velipojalle tyttöystävineen. Tunnustukset on täten annettu ja jaettu.

Paluu nykyhetkeen: Olen yksin kotona, poika ja parempi puolisko ovat anoppilassa, on helluntai, kaupat ovat kiinni, helteet päättyivät, kaikki mitä minulla on jääkaapissa on yksi olut, ja kohta alkaa työvuoro.

maanantai 30. toukokuuta 2011

Kapteenin Logi 0070

Ensimmäisen kerran jäi kokonainen kuukausi välistä. Meinaa olla taas motivaatiovaikeuksia kirjailun suhteen, mutta ainakin vaimo ja sisko jaksavat patistaa kirjoittelemaan.

Kuun alussa matkasimme junalla äitini luo eteläisempään Suomeen. Niin upeaa, kuin noin puolitoistavuotiaan kanssa onkin viettää kuusi tuntia junassa, en voi olla valittamatta pienistä junamatkailun ihanuuksiin liittyvistä yksityiskohdista.

Perhehyttiä pyydettäessä, ja sellaisen puuttuessa, oli Valtion Rautateiden virkailija myynyt meille menomatkalle kaksipaikkaisen allergiahytin. Paluumatkalla pääsimme nelipaikkaiseen perhehyttiin, missä majaili lisäksemme toinen yksilapsinen perhe. VR:llä siis oletetaan, että alle kouluikäiset lapset tai jompi kumpi heidän vanhemmistaan ilo mielin seisoo kuusi tuntia junassa. No mikäpä sen mukavampaa. Toki perhehytissä oli kaksi kappaletta pieniä pyöreitä punaisia puisia palleja lapsille istuskeltaviksi. Voin kuitenkin sanoa noin tunnin siinä luisevaa takapuoltani puudutettuani, pojan nukkessa päiväuniaan varsinaisella istumapaikallani, että ei ollut niitä miellyttävimpiä kokemuksia.

Menomatkan huippukohta oli kuitenkin se, kun erehdyimme juottamaan perilliselle liikaa pillimehua, plus unohtamaan vaipanvaihdon kohtuullisen pitkällä aikavälillä. Havahdutuamme vihdoin siihen tosi asiaan, että taaperolle on hyvä laittaa vähintään toinen kuiva vaippa päivän aikana, oli hiukan liian myöhäistä. Nassikan body ja housut olivat läpimärät pissasta. Täten vaipan vaihdon lisäksi piti suorittaa täydellinen vaatekerran uusiminen. Toimenpide suoritettiin allergiahytissä, jossa istuimme vastakkain, joka oli leveydeltään noin junan istuimen levyinen, välissämme matkalaukku ja mukana pirtsakka lapsi. Tietysti ureassa uitettu untuvikko vaihdettiin kuiviin minun sylissäni, joten loppumatkan olivat omat housuni, eivät niin sanotusti vaan kirjaimellisesti, kusessa. Matkassa minulla oli onneksi niinkin monta housuvaatekertaa kuin kaksi. (jatkuu...)

keskiviikko 27. huhtikuuta 2011

Kapteenin Logi 0069

Yksi merkittävä asia, kehitysaskel itse asiassa, pienen ihmisen maailman hahmottamisen tavassa minulla on jäänyt mainitsematta. Nimittäin se, että poika tunnistaa itsensä omaksi henkilökseen. Hän tietää nimensä ja tunnistaa itsensä peilistä, kuvista ja ihan vain tiedusteltaessa, että kuka sinä olet. Hän on Naa. Tulin nyt paljastaneeksi pojan tarkoin varjellun identiteetin, tuntuu aivan siltä kuin olisi pukannut ulos kaapista Clark Kentin tai Bruce Waynen.

Pääsiäisen ajan, ja jälkeenkin, on nautittu mahtavista keleistä. Kevät on jo pitkällä ja kuten tarkkasilmäisimmät tai -ihoisimmat ovat huomanneet, lämpöä alkaa piisata. Ulkoilusäät ovat mitä hienoimmat ja tänäänkin vietimme Naan kanssa ennen puolta päivää pari tuntia leikkikentillä ja kävelyllä. Sisälle joutuminen aiheutti jälkikasvussa kuitenkin lievähköä närkästystä, mutta ovelaakin ovelampana kehäkettuna sain suoran huudon loppumaan, kun löin naperolle imurin kouraan ja opetin hänet imuroimaan muassaan sisälle tuomansa hiekan ja pikkukivet. Lapsen hyötykäyttöä ja kummallekin hyvä mieli.

tiistai 19. huhtikuuta 2011

Kapteenin Logi 0068

Hei kuka puhuu? Ei meidän nassikka ainakaan vielä, mutta koko ajan poika tarttuu uusiin ja taas uusiin sanoihin, että kyllä se siitä omalla ajallaan. Kuulin juniorin suusta parhaan kohteliaisuuden miesmuistiin, kun suihkussa käydessämme hän melko tuttavallisesti osoitti minua jalkoväliin ja lausui: händi (=häntä, suom. huom.). Toisaalta ylpistelyni tasoittui nopeasti masennukseksi kun huomasin, että napero tunnistaa muovisen lelupuudelin surkean töpönysän myös hännäksi. Hugo peikkoa lainatakseni: "Aina ei voi voittaa."

Kevään ulkoilukausi on alkanut, ja lätäkköjä on koluttu ahkerasti. Suoraan ulko-ovemme edessä odotta lapsen taivas ja vanhemman painajainen, pihapiirimme leikkikenttä. Leikkikentällä on hiekkalaatikko. Tämä on vähintäänkin ironista, sillä koko leikkikenttää, hiekkalaatikon ympärystää sekä keinujen ja liukumäen aluetta, peittää hiekka. Idea on vähän sama, kuin laitettaisiin neljä lautaa vastakkain muodostamaan neliön muotoinen alue keskelle Saharaa. Sanomattakin selvää, imuria ei tarvinne kohta laittaa takaisin siivouskaappiin ollenkaan. Happy days! Poitsu on ulkoilusta kuitenkin niin onnellinen, että sisälle tuloon liittyvän operaatio aavikkomyrskyn sietää yllättävän hyvin.

torstai 7. huhtikuuta 2011

Kapteenin Logi 0067

Taas on tullut hyvän aikaa laiskoteltua Login päivittämisestä. Tällä välin ylittyi hurja 10 000 erillisen kävijän määrä blogisivulla. Veikkaan, että 86 prosenttia näistä koostui yläaste- tai lukioikäisistä henkilöistä, jotka ovat väsänneet esitelmää Melvillen romaanista.

Mukulan elämä mullistui dramaattisesti eräänä tavanomaisena arkipäivänä, kun päätimme että tutin lutkuttaminen saa noin isolla kollilla jo riittää. Käytimme hienovaraista metodia, joka ameriikan kielellä tunnetaan termillä "going cold turkey". Parempi puoliskoni oli informoinut minua muun muassa sellaisista tavoista, joissa tutti lähetetään Korvatunturille, oliko se nyt tontuille vai porovauvoille, tai jotain muuta hellämielistä ja neuvottelevaa hömppää. Oma näkemykseni noudattelee kuitenkin karua loogisrealistista linjaa: Ei anneta reiteen asti ulottuvalle lapselle tuttia, joten reiteen asti ulottuva lapsi ei käytä tuttia. Lapsella itsellään on hyvin vähän vaihtoehtoja asiaan sopeutumisen suhteen, ellei se todella kiivasta tahtia opiskele itselleen ammattia, hanki töitä ja osta tuttia omilla tuloillaan.

Seuraava projekti lienee syömään opettelu ruokailuvälineen avulla. Kohtuu lyhytpinnaisena henkilönä koen tämän vaativaksi, sillä ruokailu sujuu melko kivuttomasti ja siten, ettei ruoka ehdi jäähtyä, kun sen lappaa lapsen leipäläpeen itse. Poitsu osaa kyllä kuljettaa lusikallisen ruokaa suuhunsa, mutta ruoan saaminen lusikkaan vaatisi pojalta uudenlaisen strategian opettelun. Nykyinen tapa, johon kuuluu ruoan hakkaaminen lusikalla ja toivominen, että ruoka kiipeää lusikkaan hakkaamisen seurauksena, ei toimi.

Napero on nyt noin vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäinen, ja käyttääksseni lievintä mahdollista adjektiivia häntä kuvaamaan: "Touhukas". Virtaa riittää kuin amfetamiinihuuruissa pyörivällä ADHD oravalla. Eilen koettiin taas mielenkiintoisia hetkiä, kun jälikasvu löi naamansa kovan laatikon reunaan, onnistuen rei´ittämään huulensa etuhampaillaan. Onneksi haava ei vaikuttanut vaativan tikkejä, ja itkuakin kesti vain siihen asti kun pääsi läträämään käsienpesualtaan luo, missä pojasta yritettiin pestä vähemmän huolimattoman teurastajan näköinen yksilö.

keskiviikko 9. maaliskuuta 2011

Kapteenin Logi 0066

Maaliskuullekin jotakin, ennen kuin se ehtii kadota ikuisiksi ajoiksi historian syövereihin vain palatakseen ensi vuonna helmikuun jälkeen entistä maaliskuisempana. Tulevana aamuna kello 08 olen ollut viikon aikana 76,5 tuntia yövuorossa, joten edellistä ei tarvitse yrittää ymmärtää.

Poika nimeää koko ajan useampia ja useampia objekteja, toki hän menee sieltä mistä aita on matalin ja keksii asioille yhä omia nimiään, esimerkkejä olen antanut aiemmin. Odottelen tässä kaksisana -vaiheen alkua. Villi veikkaukseni on, että ensimmäinen kahden sanan yhdistelmä on jotain suuntaan "ättä mamma", mikä tietenkin tarkoittaa "Äiti kulta, voisitko ojentaa minulle jääkaapista maitopulloni, sillä minun on jano".

Kun taapero oli vielä vauva, ihmettelin moneen otteeseen sen taipumusta kohdistaa väkivaltaa itseensä esimerkiksi raapimalla. Nyt olen päässyt perille tämän käytöksen tarkoitusperästä. Ilmeisimmin se oli vain harjoittelua aikaa varten, kun vauvasta tuli tarpeeksi iso ja liikuntakykyinen kohdistaakseen väkivaltaa isäänsä. Tähän mennessä minua on purtu kaikkiin raajoihin, hiusrajoitteinen päänahkani on raavittu verille, ja muutamaan otteeseen pikku enkeli on yrittänyt murtaa nenänvarteni tai poskiluuni voimakkaalla pääpukkauksella. Kaiken hyvän lisäksi poitsu purskahtaa useimmiten itse itkuun epäonnistuneen luunmurtoyrityksen jälkeen, kun satuttaa rytäkässä otsansa.

Tällaisen raa´an miehistelyn vastapainoksi saa toki aina silloin tällöin osakseen myös hellyyttä. Tai ainakin saa tarjota hellyyttä ilman että tulee välttämättä purruksi. Nyt minulle tuli häiritsevä dejá vu tunne, että olen kirjoittanut tuon joskus aikaisemminkin. Tekstiä alkaa olla sen verran kasassa etten jaksa tarkistaa, joten pyydän anteeksi jos olen muuttumassa itseäni toistavaksi tarinankertojaksi. Minusta tulee se kiusallinen vanha setä joka sukujuhlissa kertoo kerta toisensa jälkeen aina saman mahdottoman hauskan tarinan, jolle kaikkien on sitten hymähdeltävä kuin kuulisivat sen ensimmäisen kerran.

lauantai 19. helmikuuta 2011

Yötyö 2

Läksimme (t)yövuorosta (t)yökaverini kanssa hänen autollaan jota ajoin. Muutamia kilometrejä koteja kohti hurruuteltuamme tajusin yllättäen, että olin jättänyt avaimeni työpaikalle, vessaan, lavuaariin. Älkää miettikö miksi.

Keksin soittaa työpaikalle, jos joku hyväntahtoinen aamuvuoroon tullut henkilö voisi käydä poimimassa avaimeni talteen. Keksin, että minulla ei ollut tietyn puhelimen numeroa, johon soitto olisi pitänyt tehdä. Kaverilla oli, joten hän ryhtyi soittopuuhiin. Hetken kuluttua kaverin taskussa alkoi soida puhelin. Soittaja oli hän itse.

Käänsin täten auton ympäri palauttaaksemme työpuhelimen ja noutaaksemme avaimeni. Perillä jäin autoon odottamaan kun kollegani lähti viemään puhelinta ja hakemaan avaimeni. Kohta hän soitti minulle kertoakseen, että avaimet eivät olleet siellä, mihin kerroin ne jättäneeni. Lievä paniikki. Taskujen tarkasetelua. Puhelimessa ihmettelyä ja muiden paikkojen tutkimisneuvoja. Kunnes huomasin, että avaimet roikkuivat kaulassani.

Gotta love night shifts!

Kapteenin Logi 0065

Hoijakkaa. Menossa on perus 12 tunnin yövuoro, kaikki muistitikulle kopioidut TV-sarjat on katsottu American Idolia myöten, ja Internet on tyhjä. Hetki ei ehkä ole tekstintuotollisesti otollisin, mutta yritän silti.

Siirsimme muutama viikko sitten pojan nukkumaan pinnasängystä ihan tavalliseen sänkyyn. Aluksi nukuskelu uudessa ympäristössä sujui ilman sen suurempia ongelmia, mutta jossakin välissä naperon suhtautuminen nukkumaanlaittoon muuttui hiukan kriittiseksi. Negatiivisen suhtautumien kerrannaisvaikutukset kasvoivat huomattavasti pojan hoksattua, että hän voi halutessaan protestoida nukkumista vastaan poistumalla sängystä. Se sinnikkyys, jota lapseni osoittaa ilmestymällä peittonsa kanssa oven rakoon viisitoista kertaa illan aikana, on sekä ihastuttavaa että hiukan turhauttavaa. Tähän rumbaan kuuluu tietysti itku ja hammasten kiristys joka kerta, kun nassikka palautetaan takaisin sänkyynsä. Huudon lakkaaminen tarkoittaa yleensä vain sitä, että poika keskittyy par´aikaa kiipeämään sängyn reunan yli.

Aina emme ole ihan heti edes hoksanneet poikasen poistuneen pedistään, hän on muun muassa löytynyt istumasta hiljakseen keskeltä pimeän huoneensa lattiaa muovisella astiastolla puuhastellen. Omituinen otus.

perjantai 18. helmikuuta 2011

Kapteenin Logi 0064

Paljon ehtii tapahtua lyhyessä ajassa. Kuun vaihteessa selvisimme isäni ja naperon kanssa naarmuitta uhkaavasta kolarista rekan kanssa, mikä sai tietysti aikaan paljon reflektointia elämästä ja kuolemasta. Kaikesta sellaisesta raskaasta ja vakavasta, minkä kirjoittamisesta en pidä piirun vertaa, koska moisten vesien luotaaminen vaatii kovaa ajatustyötä ja kyseisen työn pusertaminen kirjalliseen muotoon ei usein tee sille oikeutta. Sen verran vaivaan lukijoita dramaattisella efektillä, että kun vihdoin sain pojan "turvaan" anopin luokse ja šokki hellitti, tuli tippa linssiin ensimmäistä kertaa sitten sen kun lapsi syntyi. Toisaalta American Idolin siirryttyä Hollywood viikolle, saa silmäkulmia olla taputtelemassa hellästi nyyhkypaperilla ihan jatkuvalla syötöllä.

Nyt kun olen pirullisesti saattanut tekstini tiirailijat tarpeettoman apealla mielelle, voinkin jatkaa entiseen malliin. Eilen pellavapäällä oli pitkästä aikaa neuvolakäynti, johon hän suhtautui kuulemani perusteella rokotteen vuoksi yhtä suotuisasti kuin kiinanpommi postilaatikkoon uudenvuodenaattona. Poitsu on lähemmäs kaksitoista kiloa painava ja hiukan yli 80 senttimetriä pitkä. Tarpeeksi korkea tiputtamaan esineitä miltä hyvänsä tasolta, muttei ilmeisesti riittävän lyhyt poimiakseen niitä pois lattialta. Omasta mielestään tarpeeksi kevyt olemaan jatkuvasti kannettavana, mutta liian raskas, että jaksaisi siirtää itsensä mitä hyvänsä etäisyyttä jonka voi olla kannettavana.

Helmikuun paukkupakkaset ovat olleet varmasti kaikkien pienten lasten vanhempien mielenterveydelle yhtä uimataidottomien kylpylälomaa pohjattomassa ja reunattomassa altaassa. Koska olen ollut niin onnekas viime aikoina, automme moottorista katkesi kampiakseli, ja koska poikaa ei kehtaa yli 20 pakkasasteen vuoksi juuri ulkona käyttää, on 28 seinän sisällä pyöriskelyn lisäksi tullut käytyä lähinnä lähikaupassa ja roskakatoksella. Positiivinen puoli on siinä, että saa viettää paljon laatuaikaa jälkikasvun kanssa. Negatiivinen puoli... On suurin piirtein sama. Kun ainoa aikuisihmiskontakti viikkoon on oma puoliso, tapahtuu välttämättä jonkinlainen degeneraatio sosiaalisissa taidoissa. Mitä keskusteltavaa minulla on kenenkään kanssa, joka ei ole lähipäivinä katsonut juu tuupista Pingu pingviini -pätkiä 1473:a kertaa.

perjantai 28. tammikuuta 2011

Kapteenin Logi 0063

Hei, kuka puhuu?! Vihdoin uusi sukupolvi osoittaa selkeitä merkkejä kyvystään kommunikoida edeltävien sukupolvien kanssa. Poitsu tapailee kuulemiaan yksittäisiä sanoja, kuten etana = äta(na), kurkku = kuukku, ankka = angkka ja radio = dradra. Vielä puoli vuotta takaperin ihmettelin kuinka naapurit saivat selvää kaksi ja puoli-vuotiaan poikansa jutuista, mutta homma alkaa pikku hiljaa valjeta. Tuskin ulkopuolinen maailma ymmärtää dradran tarkoitusta tai paljon muutakaan poikasen puheista vielä pitkään aikaan. Puhuu tuo myös kokonaisia lauseita ja virkkeitäkin, mutta kyseessä on jokin tuntematon kieli, joka menee suurin piirtein näin: Plip plip pu pa paa, pipti plipti tä tä peipe p´pti äiti.

Kävin muuten juuri äsken toteamassa energisen isäilyn haittapuolia, kun juosten vedin rattikelkkaa jonka päällä sijaitsi kiinnipitämishaluton poikani. Heitin liukkaalla tiellä lipat tippuen kyljelleni jäiselle alustalle, ja poika kovavauhtisen rattikelkan kanssa ajautui päälleni. Oman loukkaantumiseni lisäksi napero lensi törmäyksen voimasta vasten kelkan rattia. Ja mikä vähiten noloa, takanamme oli ihmisiä autossa todistamassa yhtä näistä monista vanhemmuuden huippuhetkistä.

Ehkä edellinen on osasyy siihen, että meikäläinen ei kelpaa mihinkään kun poitsulla tulee märy tai perusteellinen raivari, kuten tuossa 30 sekuntia sitten.

sunnuntai 16. tammikuuta 2011

Kapteenin Logi 0062

No niin, palataanpa sorvin ääreen. Mukula on pysynyt jo niin kauan oman itsensä laisena, että minulla ei ole suuria muutoksia raportoitavana. Tämä on yksi syy kirjoittelutiheyden harvuuteen. Pääsyy on se, että olen laiska. Arki rullaa omaa tahtiaan melkoisella vauhdilla, olemme teoriassa vaimon kanssa kumpikin päätoimisia opiskelijoita, joskin itse käyn täysipäiväisesti töissä, ja parempi puoliskokin tekee osa-aika sijaistamista. Kun yhtälöön lisätään kotona oleva vuoden ja viisi kuukautta vanha hurrikaani, ei ajankäytöllisiä ongelmia juuri ole tarjolla.

Näinä päivinä pojan suurimmat kiinnostuksen kohteet ovat muumien alkutunnari ja tanssiminen. Nämä kaksi voi toki yhdistää, mutta tanssimiseen kelpaa mikä hyvänsä musiikki radiosta tai televisiosta. Pojan tanssityyli vain on hiukan yksipuolinen ja osin vaarallinenkin. Se koostuu kahdesta liikkeestä, joista ensimmäinen muistuttaa hyvin paljon omaa metodiani olla tanssilattioiden John Travolta hiukan liikaa ilolientä nautittuani. Liike on kaikessa kauneudessaan ja sulavuudessaan yllättävän yksinkertainen; koukista polvet - suorista polvet ja toista kunnes tarvit lisää olutta. Tämä tanssityyli on aikuiselle paljon vaarallisempi, sillä se tuntuu vaativan jatkuvaa nestetankkausta baaritiskin pit stopilla. Lapselle en ole ainakaan vielä tätä jaksamista edesauttavaa osiota opettanut.

Sen sijaan tuuperon toinen "muuvi" on lähes yhtä humalluttava, kuin ensimmäinen itselleni. Siinä poika pyörii toisen jalkansa ympäri pieniä niiauksia tehden ja jatkaa pyörimistä ihan niin kauan, että se joko estetään, tai pää menee niin pyörälle, ettei alle metrin korkuinen ihmishyrrä enää pysy pystyssä. Harkitsin jälkikasvun ilmoittamista tanssirealityyn, mutta todennäköisesti sillä on liian järkevät jutut ollakseen viihdyttävä tosi-tv tähti.