tiistai 29. syyskuuta 2009

Kapteenin Logi 0010

Tässä on oivallinen tilaisuus lopetella syyskuun Loggaus. Kymmenes Logimerkintä, ja jos jostain löytyy joku yksinäinen sielu, joka vahingossa eksyy internetin syövereiden tähän laitaan, menee viidensadan vierailijan haamuraja rikki. Elän toivossa.

Onnittelut vauvan isoisälle, vanhusparan jalka upposi taas vuoden verran syvemmälle hautaansa. Niin dementoitunut kuin oletkin, toivon onnittelujen menevän perille. Siis ymmärrykseen. Tyyliin "menikö perille". Ensi vuonna hankin sen rollaattorin, niin pääset jonottamaan pankkiin ennen aukeamisaikaa. Asiaan.

Vauva tekee skitsofreeniseksi.

Aivan kuin olisin Logimerkinnässä 0007 maininnut jotain yöllisistä valvomisputkista. Kello on nyt puoli viisi aamuyöstä ja vauvau on virkeämpi kuin kertaakaan koko edellisenä päivänä. Päädyimme tähän pattitilanteeseen siten, että syötin vauvan. Menin vaihtamaan vauvalta vaipan. Vaihtaessani vaippaa pojan jalat alkoivat vispata. Vetäessään jalkansa vatsaansa kohti poika puklaa. Kuivasin pojan niskaa ja ajattelin, ettei yhden puklan takia jaksa laittaa vaatteita vaihtoon keskellä yötä. Kuivatessani pojan niskaa, hänen jalkansa alkoivat vispata. Vetäessään jalkansa vatsaansa kohti poika puklaa. Ajattelin, että voi perkeleen perkele, pitihän ne vaatteetkin sitten laittaa vaihtoon. Siirsin sijaintimme pesuhuoneeseen, missä riisuin likaisen vaatteen, jota naiset kutsuvat bodyksi, vauvan yltä. Pesin niskan, ylävartalon ja kaulan... Pesin niskan, ylävartalon ja noin 13 kaulaa, jotka läskiposki on onnistunut kehittämään. Puhdistellessani poikaa, hänen jalkansa alkoivat vispata. Vetäessään jalkansa vatsaansa kohti poika puklaa. En enää tiedä mitä ajatella.

Nyt lattialla makaa puhtaissa kamppeissa ja kuivassa vaipassa pehmokiraffille jutusteleva jalkojen vispaaja, jolla jatkuvasta puklaamisesta johtuen on puolen tunnin sisällä karmiva nälkä. Käärö on ihan viime aikoina oppinut hymyilemään. Siinä uutta ”bodya” pukiessani, minulle väläytettiin pari niin sydämensulattavaa virnistystä, että vietän aikaa keskellä yötä väsyneenä valvoen, mutta onnesta soikeana. Ovelasti rakennettuja pirulaisia.

maanantai 28. syyskuuta 2009

Kapteenin Logi 0009

Ohoi kaikki hengentuotoksiani lukemaan vaivautuneet. Ilmeisesti meillä on ollut ongelmia kommenttien julkaisemisen kanssa. Syytän purseria, joka ei ollut reivannut purjeita eikä kuurannut köliä. Masto oli vinossa ja ruori väljä. Alus kallistui, ja siksi matkasimme piirun verran paarpuuriin. Ynnä muita koottuja selityksiä.

Ruoskitutin ensimmäisen perämiehen ja nyt kommenttien pitäisi näkyä. On tietenkin mahdollista, että kenelläkään ei ole ollut mitään sanottavaa. Siitä huolimatta...

Post scriptum

Pojasta lähtee jo sellainen määrä desibelejä, että uskon meidän pian pystyvän päihittämään yläkerran rummut. Tai mitkälie.

Kapteenin Logi 0008

Vauva vanhentaa.

Yläkerran naapurista, josta muuten kuuluu meidän asuntoomme jos heidän kissansa pieraisee, alkoi kuulua ihme pauketta. Taustatietona kerrottakoon, että yläkerran naapurissa asuu keski-ikäinen pariskunta ja heidän parinkympin kieppeillä oleva poikansa, joka tietysti kutsuu aina ystäviä kaljottelemaan, kun vanhemmat lähtevät viikonloppureissuun. Tällä kertaa ylös oli ilmestynyt ystävien lisäksi jokin näistä uusista pelikonsolien musikaalisista helvetinvempeleistä, mitä ilmeisimmin rummut. Kattomme pitäessä tasaista bassojytkettä, en voinut olla ajattelematta: ”Miten ihmeessä ne kehtaavat, tähän aikaan”. Siirsin väsyneen katseeni kelloon, hakeakseni lukkoon lyövän oikeutuksen paheksunnalleni, enkä voinut kuin todeta tulleeni hyvin seniiliksi viisareiden osoittaessa puolta yhdeksää illalla. Onneksi aika on suhteellinen käsite. Suhteessa henkilökohtaiseen neljänteen ulottuvuuteeni, olisi ollut korkea aika lopettaa se jumalaton pauke.

Toinen epäämätön merkki vanhentumisesta on se, että herää kohtalaisen usein viiden ja seitsemän välillä aamulla. Samoihin aikoihin kun eläkeläiset valmistautuvat rikastuttamaan muiden kanssaihmisten päivää. Eläkeläisten ja tuoreiden vanhempien aamuissa on kuitenkin selviä eroja. Siinä missä vanhemmat nousevat ylös sängystä väkisin raahautuen ja silmäpussit maata laahaten, eläkeläiset ponkaisevat ylös keittelemään kahvia ja venyttelemään. Tehtyään muutamia kyykkyhyppyjä ja paikallaanjuoksuharjoituksia, eläkeläiset astuvat ulos ovesta ja aloittavat näytelmän, johon kuuluu jonottaminen pankkiin ennen aukioloajan alkamista, maksaminen viisisenttisillä kaupan kassalla, sekä yleinen hidastelu ja hämmennyksen aiheuttaminen kaikkialla, missä vaistoavat jonoja. Yleensä tällainen eläkeläinen sattuu aina univelkaisen ja jo valmiiksi ärtyneen isän eteen kauppajonossa. Olen kohtalaisen varma, että iltaisin eläkeläiset kokoontuvat pitämään reivit, heittäen rollaattorinsa ja kävelykeppinsä nurkkaan, vitsaillen siitä kuinka onnistuivat aiheuttamaan hermoromahduksen takana jonottaneelle, väsyneen näköiselle, pamperspakettia kantaneelle herrasmiehelle.

lauantai 26. syyskuuta 2009

Kapteenin Logi 0007

Poika pissasi minun housuihini. Arvaan että ihmettelet, miksi vauvalla oli aikuisen miehen housut jalassa. Koska vauva-aiheisessa jorinassa kaikki on lähes välttämättä stereotyyppistä vatvomista, en voi olla käsittelemättä yöunia. Jatkan vakaasti ”siitä puhe mistä puute” -linjalla.

Jos Burana on kipulääke ja Finrex flunssalääke, niin vauva on unilääke. Vauva saa unen katoamaan lähes kokonaan. Koska vauva on suunniteltu tekemään vanhempansa zombeiksi, se ei noudata minkäänlaista rytmiä, aikataulua tai edes sopivaa sattumaa. Ei. Vauva on nimen omaan ohjelmoitu siten, että se herää kun on itse laittamassa nukkumaan, ja saattaa juuri silloin vetaista vuorokauden pisimmän valvomisputkensa. Vauvan nukuttaminen on oma pseudotieteensä. Konsteja on tarjolla varmasti yhtä paljon kuin on ihmisiä, jotka ovat vauvoja nukuttaneet. Syötä, heiluta, laula, keinuta, taputa, tiputa, rapsuta, kutita, silitä päästä, vaihda vaippa, vedä itses jojoks vaikka... Joskus nukuttaminen tekee isukin oikeasti epätoivoiseksi.

Unilääkkeen nukahdettua vanhemmat aloittavat äänettömän tuulettamisen ja voitonhuumaisissa fiiliksissä vetäytyvät yöpuulle. Tässä vaiheessa alkaa yleensä kuulua kiljuntaa, joka voi tarkoitta ilmavaivoja, nälkää, märkää vaippaa, vihaista vauvaa, tai käsittämätöntä sisäänrakennettua neroutta joka on tarkoitettu estämään muiden unensaanti. Kun mini-ihminen lopulta oikeasti nukahtaa, tarjolla ei ole hiljaista ja äärettömän söpöä tuhinaa. Yön unimenu sisältää ilmeisesti useita painajaisia maidon loppumisesta, sillä yksittäiset karmivat kiljaisut ovat pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Kiljaisujen välin täyttää rauhoittava moottorisahan käyntiä muistuttava korina, joka lakkaa silloin kun itku alkaa. Korvatulpat ovat mielestäni yksi ihmiskunnan hienoimpia ja edistyksellisimpiä keksintöjä.

torstai 24. syyskuuta 2009

Kapteenin Logi 0006

Seksi. Sanotaan, että seksi myy, joten enköhän tuolla aloituksella saa tuhatkunta uutta lukijaa. Levittäkää sanaa.

Sitä on ihmismielen vaikea käsittää kuinka paljon seksiä synnytksen jälkeisinä viikkoina oikein saakaan. Ainakin oman mieleni oli jokseenkin vaikea sisäistää faktaa, että seksiä ei saa yhtään.
Tietysti jos syöpöttelyä seuraisi kolmen ja puolen kilon kakka, saattaisin itsekin odotella joitain viikkoja ennen kuin suuhuni mitään pistäisin. Tämän ajatusleikin avulla asettauduin kumppanuutemme toisen osapuolen asemaan ja opin hyväksymään olosuhteiden pakon sanelemat ehdot.

Olin kuitenkin huolissani libidostani siinä vaiheessa, kun aloin unohtaa aiheeseen liittyvän toiminnan suorittamisen mekaanisia yksityiskohtia. Minulle on väitetty ettei kyseistä taitoa voi unohtaa, koska se on kuin polkupyörällä ajo. Huolestuneisuus oli muuttua paniikiksi, kun en vaimon nukahdettua löytänytkään vieruspeiton alta polkimia, en niin mistään. Kun kuvittelin tarttuneeni ohjaustankoon, kevyt läimäys takaraivolleni ilmoitti, että on aika painua unten maille.

Tämän traagisen, mutta ilmeisesti yleisen, kauden ohimenokaan ei anna kummoisia takeita paluusta villeihin nuoruuden päiviin. Mikään ei ole romanttisempaa kuin se, että itse virittäytyessä tunnelmaan ja harkitessa tunnelman siirtämistä myös sängyn toiselle reunalle, vierestä kuuluu kommentti ”Pitäisköhän ne D-vitamiinitipat jättää pois, kun se syö niin paljon vastiketta?”. Selvästi olemme samalla aaltopituudella.

tiistai 22. syyskuuta 2009

Kapteenin Logi 0005

Vakaa aikomukseni on hiukan harventaa kirjoitustiheyttäni. Jos malttaisin julkaista vaikka päivän tai parin viiveellä. Olen tässä alkuhuumassa työntämässä tekstiä Logiin sellaista tahtia, että kohta ei ole mistä ammentaa. On taas yö kun kirjoittelen. Valtava yllätys.

Syöttämisen ihanuus ja kurjuus. Kun vauvau on raastanut meidät hereille ensimmäisten kahden tunnin yöuniemme jälkeen järkyttävällä karjunnalla, yritämme hyvin disorientoituneina täyttää sen primaaritarpeet ja annamme sille ruokaa. Patistan vaimon nukkumaan sillä typerääkin typerämmällä ennakko-oletuksella, että onnistun lyhyen pulloruokinnan jälkeen laittamaan käärön nukkumaan. Kun vauvau saa syötyä vaihdan siltä vaipan. Toimenpiteen yhteydessä sulostus puklaa niin vaatteensa kuin päänsäkin läpimäräksi. Alkaa siis päänputsaus ja kamppeiden vaihto. Vaatteiden vaihdon yhteydessä taskukokoinen kidutusvälineeni aloittaa nälkäkurjen korviaraastavan karjunnan uudelleen. Protestimarssin ainekset ovat sitä luokkaa, että siihen verrattuna Smash Asemin tapaiset kevyet mielenosoitusjoukkiot ovat yhtä vakuuttavia kuin parinvaihtobileissä kiertävä congajono. Kiirehdittyäni pojalle uuden lämmitetyn korvikeannoksen ja saatuani tuttipullon palosireenin suuhun, se yskäisee pari kertaa ja vetää naamalleen leveän virneen. ”Kiitti vaan, muttei mulla ollukkaan niin nälkä. Huomaatko muuten, että kuutinsilmäni ovat sepposen selällään ja me vietämme iskä laatuaikaa nyt pari tuntia noita elämääkin kiinnostavampia verhoja tuijottaen.”

maanantai 21. syyskuuta 2009

Kapteenin Logi 0004




Tätä kirjoittaessani, olen käsittääkseni ollut hereillä puoli viidestä, ellen sitten ole nukahtanut jossakin välissä, mikä on täysin mahdollista. Kello on noin puoli kahdeksan ja soitan läppäriltä Mozartia vauvaulle, joka on viimeisen tunnin pitänyt ihmeellistä vauvarohinaansa. Kuvittele ihminen joka yrittää kiinnittää huomiosi voimakkaalla köhöm tai öhöm tai kröhömöhöm äänellä. Kuvittele ääni hiukan tuhisevaksi ja jatkuvaksi. Ikuisesti jatkuvaksi. Tietyn ajan jälkeen tuolla äänellä alkaa olla sama vaikutus kuin päätään aukovalla teinillä. Se raastaa hermoja! No nyt se nukahti. Iiiiihana pikku pallero. Voi ei, nyt se heräsi. Nyt se nukahti taas. Nyt se itkee. Nyt se rohisee. Nyt se taas nukkuu...

Kotiutumisen jälkeen jouduimme tekemään vielä kierroksen lastenpolilla. Vauvau oli muuttumassa uudestaan väriltään orientaalisen sävyiseksi. Ratkaisu ongelmaan oli kuitenkin yksinkertainen: Lisää safkaa. Poika on laiskuudessaan niin isäänsä tullut, ettei viitsi juuri vaivautua tissiä imemään. Toisaalta kiinnostus naisen rintoihin vaikuttaa olevan eron tekevä luonteenpiirre välillämme. Käärö ei syönyt tarpeeksi pelkällä rintaruokinnalla, joten aloitimme vastikerumban. Se tehosi välittömästi. Ahmatti nosti painoaan parisataa grammaa vajaassa kolmessa vuorokaudessa.

Tuore ihminen ei myöskään suostunut sontimaan viikkoon. Toki meille oli informoitu, että vastasyntyneet ovat hyvin yksilöllisä tämän touhun kanssa, mutta pakostakin alkoi huolestuttaa pikkuisen puolesta. Olin jo henkisesti valmis houkuttelemaan sörsselin ulos kuumemittarilla, kuten hospitaalissa kuulemma tehtiin, kun vauveli vihdoin suostui tekemään tarpeensa itse. Siinä vaiheessa huomasin, että en ikinä ollut kuvitellut huolehtivani päiväkausia jonkun toisen ihmisen suolentoiminnoista. Elämä opettaa.

Tissimaidon hyötyjä korostetaan nykypäivänä todella paljon, joten yritimme toki saada laiskiaista sitä syömään. Otettiin sukkaa pois, sitten housua pois, kutitettiin poskesta ja leuan alta ja jalkapohjasta ja korvan takaa, heiluteltiin käsiä ja jalkoja, tansittiin jumalauta sadetansseja ja suoritettiin vuosituhansia vanhoja pakanarituaaleja tissistä imemisen jumalten kunniaksi. Siinä päällä seisoessani ja taputellessani jalkapohjiani yhteen, en voinut olla pohtimatta kuinka on mahdollista, että ihmisrotu on selvinnyt hengissä näinkin pitkälle. Onhan se satavarmaa, että luolamiehillä ja -naisilla ei ollut Aventin tuttipulloja elämiseen liian laiskoja jälkikasvujaan varten. Onneksi tuo viitsii sentään hengittää itse, vaikka piti sitäkin varmuuden vuoksi tarkistella aina välillä parin ensimmäisen viikon aikana.

Kuvassa jälkikasvun ilme sen jälkeen kun isukki yritti hänelle selventää tissin imemisen konseptia.

lauantai 19. syyskuuta 2009

Kapteenin Logi 0003

On keskiyö, mutta koska minulla ei ole minkäänlaista rytmiä, en saa unta.

Vierähti lähes viikko ennen kuin äiti ja poika kotiutettiin, joten ehdin harjoittaa pesänrakennusta kalustamalla kirjahyllynpäällisen viskipulloilla. Kuten kuka tahansa rakastava isä, pidin ensimmäisenä huolen siitä, että poika ei yllä viinaksiini ainakaan viiteentoista vuoteen. Erityistä huomiota kiinnitin siihen, etten vahingossakaan opetellut vauvanvaatteiden ynnä muiden tarvikkeiden sijaintia, jotta voisin joka kerta vaimon niitä pyytäessä tivata niiden olinpaikkaa. Tämä on hyvä tapa pitää yllä pientä jännitystä parisuhteessa.

Sairaalassa pojalla ja äidillänsä jos mitkäkin arvot heittelivät sinne tänne, joten heidän vuodeosastoreissunsa kesti hiukan odotettua kauemmin. Keltaisuudesta (lue: bilirubiini arvoista) johtuen poika pääsi muun muassa viettämään vuorokauden valokaapissa, joka allekirjoittaneesta vaikutti ihan solariumilta. Pohdiskelin solariumin vaikutusta niin pieneen myttyyn ja olin huolissani siitä, tulisiko jälkikasvustani pysyvästi välimerellisen näköinen tumma massahurmaaja. Halusin välttää näkemästä sukulaisten ilmeet, kun he pohtisivat oliko posteljoonimme mahdollisesti Etelä-Euroopasta tai Lähi-idästä. Kun parivaljakon välillä bilirubiiniarvo, verensokeriarvo, tulehdusarvo ja arvonlisävero oli saatu normaaleiksi, heidät päästettiin vihdoin kotiin.

perjantai 18. syyskuuta 2009

Kapteenin Logi 0002

Olen nukkunut erittäin, erittäin huonosti. Mutta yritän nyt jaksaa tehdä matkan ajassa taaksepäin päivään jona elämästäni tuli vauvaun omaisuutta. Jeps. Tosi sööttiä. Meillä vauvaa sanotaan joskus vauvauksi...

Oli synkkä ja myrskyinen yö. Tästä minulla ei kuitenkaan ole mitään todisteita, sillä oli elokuun puoliväli ja nukuin koko kyseisen yön läpi. Aamu kahdeksalta vieressäni nukkunut virtahepo (lat. hippopatamatamatamous) ilmoitti, että hänellä on supistuksia. Olisin halunnut jatkaa uniani, mutta en kehdannut, sillä olen kohtuullisen empaattinen ja joviaali tyyppi. Kymmeneksi menimme pitämään kiinni sovitusta neuvola-ajasta. Neuvolan täti teki taikojaan ja totesi, että rakastukseeni oli ilmestynyt railo. Kukaan ei innostunut ehdotuksestani paikata se purukumilla, varsinkaan kun tein sen ”Pikku-Matin autosta” sävelellä.

Kahdeksitoista saavuimme yliopistolliseen sairaalaan synnyttävien naaraiden vastaanottoon. Koska reagoin jännitykseen aina vatsallani, olin itse päässyt käymään jo useita kertoja synnyttävien koiraiden vastaanotolla. Se on sievä pieni huone, kalustettu posliiniastialla. Kahden aikoihin koko show oli ohi.

Tapahtuma oli pikimminkin synnähdys kuin synnytys. Tarkoitukseni ei ole yhtään vähätellä sitä vaivaa, jonka virtaheponi joutui näkemään pusertaessaan ylisuuren melonin kokoista möhkälettä ulos sieltä, missä oli totuttu näkemään lähinnä sen suuruusluokan tavaraa joka tämän elämän ihmeen pani alulle. Ja nyt ulos oli siis tulossa ainakin puolitoista kiloa painavampi vonkale.

Olin jokseenkin pihalla tapahtumain kulusta, sillä olin varautunut vähintään kahdeksantoista tunnin maratoniin täynnä tuskaa, huutoa, verta ja suolenpätkiä. Hyvä että ehdin kissaa sanoa ennen kuin homma oli valmis. Katkoin napanuoran, kylvetin omituisen näköisen violetin smurffin, ja istuksin kapaloitu käärö sylissäni vähintäänkin pöllämystyneenä. Vaimon vauhdikkuuden vuoksi ei kivunlievitysmetodeja juurikaan käytetty. Olin lievästi pettynyt etten päässyt hengittelemään iloisia kaasuja, mutta en viitsinyt siinä vaiheessa nostaa isompaa haloota moisesta epäkohdasta.

Meni muutama hetki ennen kuin edes käsitin mitä oli tapahtunut. Ilmeisesti kätilö odotti valtavia tunteenpurkauksia nyt heti paikalla, kun kyseli useampaan otteeseen, että tajusinko mistä on kyse. No enhän minä tajunnut. Vasta sitten, kun henkilökunta häipyi huoneesta ja tuijottelin alle tunnin ikäistä esikoispoikaani omassa rauhassa, vierähti muutama tippa linssiin. Mutta sillä tavalla miehekkäästi. Kuten kuvittelisit Rambon tai Steven Segalin nyyhkivän. Olin isä.

torstai 17. syyskuuta 2009

Kapteenin Logi 0001

Hei! Terve! Lue peremmälle. Ystäväin ehdotuksesta ajattelin ottaa osaa maailman blogiviidakon elinvoimaisuuden lisäämiseen. Vakaa uskoni on, että blogiviidakko korvaa tulevaisuudessa Amatsonin sademetsät.

Olen palttiarallaa neljännesvuosisadan ikäinen opiskelija pohoisemmasta Suomesta, joka harrastaa satunnaista liikuntaa, verbaalista venyttelyä ja ylettömiä määriä jenkkiläisten tv-sarjojen sekä elokuvien vahtaamista.

Miksi siis ryhdyn bloggaileen tai blogittaan – miten te ajan hermolla olevat tätä toimintaa sitten kutsuttekin – vasta nyt? Noh, meidän minimalistiseen kahden hengen ja läppärin kokoiseen perheeseen tuli tuossa reilu kuukausi sitten lisäystä; kolme ja puoli kiloa miespuolista vauvaenergiaa. Ajattelin täten jakaa mietelmiäni ja kokemuksiani ensikertalaisena isänä olemisesta.

Kuvittelen suurimman osan vauvakeskustelusta olevan äitein höpötystä, ja pyrin kuvailemaan eloa tuoreen sinappilingon kanssa nuorekkaahkosta ja maskuliinisemmasta näkökulmasta. Eli tässä sitä mennään.