On keskiyö, mutta koska minulla ei ole minkäänlaista rytmiä, en saa unta.
Vierähti lähes viikko ennen kuin äiti ja poika kotiutettiin, joten ehdin harjoittaa pesänrakennusta kalustamalla kirjahyllynpäällisen viskipulloilla. Kuten kuka tahansa rakastava isä, pidin ensimmäisenä huolen siitä, että poika ei yllä viinaksiini ainakaan viiteentoista vuoteen. Erityistä huomiota kiinnitin siihen, etten vahingossakaan opetellut vauvanvaatteiden ynnä muiden tarvikkeiden sijaintia, jotta voisin joka kerta vaimon niitä pyytäessä tivata niiden olinpaikkaa. Tämä on hyvä tapa pitää yllä pientä jännitystä parisuhteessa.
Sairaalassa pojalla ja äidillänsä jos mitkäkin arvot heittelivät sinne tänne, joten heidän vuodeosastoreissunsa kesti hiukan odotettua kauemmin. Keltaisuudesta (lue: bilirubiini arvoista) johtuen poika pääsi muun muassa viettämään vuorokauden valokaapissa, joka allekirjoittaneesta vaikutti ihan solariumilta. Pohdiskelin solariumin vaikutusta niin pieneen myttyyn ja olin huolissani siitä, tulisiko jälkikasvustani pysyvästi välimerellisen näköinen tumma massahurmaaja. Halusin välttää näkemästä sukulaisten ilmeet, kun he pohtisivat oliko posteljoonimme mahdollisesti Etelä-Euroopasta tai Lähi-idästä. Kun parivaljakon välillä bilirubiiniarvo, verensokeriarvo, tulehdusarvo ja arvonlisävero oli saatu normaaleiksi, heidät päästettiin vihdoin kotiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti