Olen nukkunut erittäin, erittäin huonosti. Mutta yritän nyt jaksaa tehdä matkan ajassa taaksepäin päivään jona elämästäni tuli vauvaun omaisuutta. Jeps. Tosi sööttiä. Meillä vauvaa sanotaan joskus vauvauksi...
Oli synkkä ja myrskyinen yö. Tästä minulla ei kuitenkaan ole mitään todisteita, sillä oli elokuun puoliväli ja nukuin koko kyseisen yön läpi. Aamu kahdeksalta vieressäni nukkunut virtahepo (lat. hippopatamatamatamous) ilmoitti, että hänellä on supistuksia. Olisin halunnut jatkaa uniani, mutta en kehdannut, sillä olen kohtuullisen empaattinen ja joviaali tyyppi. Kymmeneksi menimme pitämään kiinni sovitusta neuvola-ajasta. Neuvolan täti teki taikojaan ja totesi, että rakastukseeni oli ilmestynyt railo. Kukaan ei innostunut ehdotuksestani paikata se purukumilla, varsinkaan kun tein sen ”Pikku-Matin autosta” sävelellä.
Kahdeksitoista saavuimme yliopistolliseen sairaalaan synnyttävien naaraiden vastaanottoon. Koska reagoin jännitykseen aina vatsallani, olin itse päässyt käymään jo useita kertoja synnyttävien koiraiden vastaanotolla. Se on sievä pieni huone, kalustettu posliiniastialla. Kahden aikoihin koko show oli ohi.
Tapahtuma oli pikimminkin synnähdys kuin synnytys. Tarkoitukseni ei ole yhtään vähätellä sitä vaivaa, jonka virtaheponi joutui näkemään pusertaessaan ylisuuren melonin kokoista möhkälettä ulos sieltä, missä oli totuttu näkemään lähinnä sen suuruusluokan tavaraa joka tämän elämän ihmeen pani alulle. Ja nyt ulos oli siis tulossa ainakin puolitoista kiloa painavampi vonkale.
Olin jokseenkin pihalla tapahtumain kulusta, sillä olin varautunut vähintään kahdeksantoista tunnin maratoniin täynnä tuskaa, huutoa, verta ja suolenpätkiä. Hyvä että ehdin kissaa sanoa ennen kuin homma oli valmis. Katkoin napanuoran, kylvetin omituisen näköisen violetin smurffin, ja istuksin kapaloitu käärö sylissäni vähintäänkin pöllämystyneenä. Vaimon vauhdikkuuden vuoksi ei kivunlievitysmetodeja juurikaan käytetty. Olin lievästi pettynyt etten päässyt hengittelemään iloisia kaasuja, mutta en viitsinyt siinä vaiheessa nostaa isompaa haloota moisesta epäkohdasta.
Meni muutama hetki ennen kuin edes käsitin mitä oli tapahtunut. Ilmeisesti kätilö odotti valtavia tunteenpurkauksia nyt heti paikalla, kun kyseli useampaan otteeseen, että tajusinko mistä on kyse. No enhän minä tajunnut. Vasta sitten, kun henkilökunta häipyi huoneesta ja tuijottelin alle tunnin ikäistä esikoispoikaani omassa rauhassa, vierähti muutama tippa linssiin. Mutta sillä tavalla miehekkäästi. Kuten kuvittelisit Rambon tai Steven Segalin nyyhkivän. Olin isä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti