Kapteenin Logi 0093

Aloha!

Ajattelin, että voisi olla hyvä päivittää tilanne, jossa ihmispoikasten ja eläinpoikasen kanssa nykyisin elellään. Kun aloitin Login kirjoittamisen, olimme rouvan kanssa opiskelijaihmisiä, jotka loputtoman opiskelun lomassa tekivät myös runsaahkosti töitä ja hiukan vauvoja. Vauvojentekohommat ja kaikki, mitä siihen kuuluu, on aikaa sitten lopetettu tässä taloudessa, samoin kuin opiskelu, joten jäljellä on enää työ.

Sanalla sanoen, olemme keskiluokkaistuneet. Meillä on 1,7 eli pyöristettynä kaksi lasta, omakotitalo, kaksi motorisoitua ajoneuvoa ja se saakelin kultainen noutaja, joka onkin kakkainen noutaja – muutenkin kuin väriltään – mutta siitä myöhemmin lisää. Rouva on virassa oleva, todella kaunis, älykäs ja hauska naishenkilö, mutta auttamatta viisi vuotta vanhempi kuin viisi vuotta sitten. Siis todella vanha on jo. Itse olen lähes yhtä vanha, mutten sentään läheskään yhtä vanha. En myöskään ole todella kaunis, älykäs enkä hauska. En ole naishenkilökään, vaikka minulla on täysi oikeus identifioitua sellaiseksi. Varsinkin kun aiemmassa Logissa kerroin hukanneeni identiteettini ruohikkoon. Minäkin harmikseni olen työllistynyt omalle alalleni, mutta nykytodellisuudelle ominaisesti olen pätkätyöläinen, joten vielä on toivoa, että voin jäädä kotiäidiksi – tai siis kotihenkilöksi – ja elää aviovaimoni – tai siis aviohenkilöni – palkalla.


Taisin myös jokunen vuosi sitten kirjoitella siitä, että vanhempi poikasista oli aloittelemassa jalkapalloharrastusta, mikä nostaa hymynkareen suupieleeni. Nimittäin juuri tänään, samaisena päivänä, kun tätä kirjoittelen, kävin kentän reunalla katselemassa viimeisen pelin valmentajan ominaisuudessa, sillä ilmoitin jääväni eläkkeelle jalkapallovalmentajan uraltani. Pojjaan jalkapalloharrastuksen aloittamisesta seurasi kaksi vuotta jalkapalloharrastusta hänelle ja lähes viisi vuotta junnufutisvalmentamisharrastamista minulle. Sekin hyvin keskiluokkaista puuhaa. Bourgeois on päivän sana. Se kuvaa nykytilannettani parhaiten.

Kapteenin Logi 0092

Hei, ei kukaan!

Jouduin Kapteeni Ahabin jahtaaman valkoisen valaan nielaisemaksi kuin Raamatun Joona ikään ja näin ollen minun täytyi pitämän pieni tauko kirjoittelussani. Valaan vatsassa nähkääs on paskahko wifi. Valkoisen vauvan syntymästä tulee muutaman viikon päästä kuluneeksi kymmenen vuotta, mikä tuntuu käsittämättömältä. Myös valkoisen vauvan pienempi versio on kaukana vauvasta. Se puhuu ja kävelee, mutta pääasiassa inttää vastaan ja riitelee. Syksyllä se aloittaa eskarin.

Pojat... Ai niin. Kulttuuri ehti muuttua radikaalisti viimeisen puolen vuosikymmenen aikana. Ihmishenkilöt, jotka saavat itse määritellä kuulumisensa mihin sukupuoleen tai sukupuolettomuuteen hyvänsä ja joita siitä huolimatta rakkaan aviovaimoni (joka ei ole vieläkään lähtenyt kävelemään) kanssa kutsumme pojiksi, ovat kaikin puolin hyvinvoivia, ihania keskiluokkaisen pullamössöistettyjä ja lellittyjä penikoita, joiden ainoa vastus ja vaikeus maailmassa olen minä.


Olen itsepäinen, lapsellinen ja kohtalaisen tiukka. Minulla on lyhyt pinna. Ominaisuuteni siis ovat omiaan luomaan koflikteja etenkin kohta kuusivuotiaan kanssa, koska kuusivuotiaat ovat itsepäisiä, lapsellisia ja heillä on lyhyt pinna. Myöskään pian kymmenvuotias ei selviä minusta aivan kuivin jaloin, sillä hänessä näkyvät välillä ihanat esiteinihtävät piirteet, joiden kanssa typerä härkäpäisyyteni ottaa yhteen. Tiivistettynä: pojat... henkilöt ovat normaaleja pienehköjä ihmishenkilöitä, ja minä olen tinkaava idiootti. Koska kuitenkin koen maailman turhista turhautumisistani käsin, myös kirjoitan niistä käsin.

Ai niin, kesän alussa teimme sillä tavalla fiksusti, että ostimme ruskean labradorinnoutajan. Kutsumme sitä Pissukseksi, koska se pissaa. Paljon.