Maaliskuullekin jotakin, ennen kuin se ehtii kadota ikuisiksi ajoiksi historian syövereihin vain palatakseen ensi vuonna helmikuun jälkeen entistä maaliskuisempana. Tulevana aamuna kello 08 olen ollut viikon aikana 76,5 tuntia yövuorossa, joten edellistä ei tarvitse yrittää ymmärtää.
Poika nimeää koko ajan useampia ja useampia objekteja, toki hän menee sieltä mistä aita on matalin ja keksii asioille yhä omia nimiään, esimerkkejä olen antanut aiemmin. Odottelen tässä kaksisana -vaiheen alkua. Villi veikkaukseni on, että ensimmäinen kahden sanan yhdistelmä on jotain suuntaan "ättä mamma", mikä tietenkin tarkoittaa "Äiti kulta, voisitko ojentaa minulle jääkaapista maitopulloni, sillä minun on jano".
Kun taapero oli vielä vauva, ihmettelin moneen otteeseen sen taipumusta kohdistaa väkivaltaa itseensä esimerkiksi raapimalla. Nyt olen päässyt perille tämän käytöksen tarkoitusperästä. Ilmeisimmin se oli vain harjoittelua aikaa varten, kun vauvasta tuli tarpeeksi iso ja liikuntakykyinen kohdistaakseen väkivaltaa isäänsä. Tähän mennessä minua on purtu kaikkiin raajoihin, hiusrajoitteinen päänahkani on raavittu verille, ja muutamaan otteeseen pikku enkeli on yrittänyt murtaa nenänvarteni tai poskiluuni voimakkaalla pääpukkauksella. Kaiken hyvän lisäksi poitsu purskahtaa useimmiten itse itkuun epäonnistuneen luunmurtoyrityksen jälkeen, kun satuttaa rytäkässä otsansa.
Tällaisen raa´an miehistelyn vastapainoksi saa toki aina silloin tällöin osakseen myös hellyyttä. Tai ainakin saa tarjota hellyyttä ilman että tulee välttämättä purruksi. Nyt minulle tuli häiritsevä dejá vu tunne, että olen kirjoittanut tuon joskus aikaisemminkin. Tekstiä alkaa olla sen verran kasassa etten jaksa tarkistaa, joten pyydän anteeksi jos olen muuttumassa itseäni toistavaksi tarinankertojaksi. Minusta tulee se kiusallinen vanha setä joka sukujuhlissa kertoo kerta toisensa jälkeen aina saman mahdottoman hauskan tarinan, jolle kaikkien on sitten hymähdeltävä kuin kuulisivat sen ensimmäisen kerran.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti