Kapteenin Logi 0063

Hei, kuka puhuu?! Vihdoin uusi sukupolvi osoittaa selkeitä merkkejä kyvystään kommunikoida edeltävien sukupolvien kanssa. Poitsu tapailee kuulemiaan yksittäisiä sanoja, kuten etana = äta(na), kurkku = kuukku, ankka = angkka ja radio = dradra. Vielä puoli vuotta takaperin ihmettelin kuinka naapurit saivat selvää kaksi ja puoli-vuotiaan poikansa jutuista, mutta homma alkaa pikku hiljaa valjeta. Tuskin ulkopuolinen maailma ymmärtää dradran tarkoitusta tai paljon muutakaan poikasen puheista vielä pitkään aikaan. Puhuu tuo myös kokonaisia lauseita ja virkkeitäkin, mutta kyseessä on jokin tuntematon kieli, joka menee suurin piirtein näin: Plip plip pu pa paa, pipti plipti tä tä peipe p´pti äiti.

Kävin muuten juuri äsken toteamassa energisen isäilyn haittapuolia, kun juosten vedin rattikelkkaa jonka päällä sijaitsi kiinnipitämishaluton poikani. Heitin liukkaalla tiellä lipat tippuen kyljelleni jäiselle alustalle, ja poika kovavauhtisen rattikelkan kanssa ajautui päälleni. Oman loukkaantumiseni lisäksi napero lensi törmäyksen voimasta vasten kelkan rattia. Ja mikä vähiten noloa, takanamme oli ihmisiä autossa todistamassa yhtä näistä monista vanhemmuuden huippuhetkistä.

Ehkä edellinen on osasyy siihen, että meikäläinen ei kelpaa mihinkään kun poitsulla tulee märy tai perusteellinen raivari, kuten tuossa 30 sekuntia sitten.

Kapteenin Logi 0043

Vauvaelämä on täynnä mieluisia yllätyksiä. Löysin juuri TV-tason alta pissavaipan, joka oli muhinut siellä pari vuorokautta. Onneksi nuo ovat niin epäekologisia, ettei niistä pääse edes haju läpi. En ole päivitellyt blogia muutamaan viikkoon, mutta eipä ole tältä ajalta juuri mitään mullistavaa kerrottavaakaan. Elämä on urautunut uomiinsa ja arkea pyöritellään. Poitsu on hiukan jämähtänyt motorisen kehityksen kanssa, sillä toisin kuin monet ikätoverinsa hän ei istuskelua kummempia temppuja suostu tekemään. Kuten tavataan toistella, ihmisen alut ovat yksilöllisiä, joten siinäpä nököttää – laiskianen.

Poika ja vaimo ovat anoppilassa hoidossa, eikä yksinolo maistu kovin raposelta siitäkään huolimatta, että saa nukkua yön heräilemättä. Yritän motivoida itseäni siivoamaan kämpän viikonlopun aikana, sillä olen huomannut siisteysstandardien laskeneen muutamalla pykälällä tenavan teon myötä. Valtavan lelumäärän lisäksi tilaa ovat viemässä vaunukoppa, hoitotaso, matkarattaat, pinnasänky, toinen turvaistuin, matkarattaiden istuinosa, syöttötuoli, sekä lukematon määrä vaippapaketteja. Imureeraus tuntuu paljon vastenmielisemmältä, kun puoli taloa pitää siirtää pois tieltä päästäkseen lattiatasoon käsiksi. Mañana.

On naperossa jotakin edistyksenkaltaistakin tapahtunut. Se kakkaa paljon useammin... Joku viikko takaperin poju löysi äänijänteensä. Ääntä lapsesta on toki lähtenyt aina, paljonkin, mutta sittemmin tapahtui äänihuulten varsinainen käyttöönotto, kun sellaisen käheähkön jokeltelun lomasta alkoi kuulua oopperamaista äänenavausta. Valitettavasti lauleskelu oli niin hauskaa, että sitä täytyi herätä harjoittamaan keskellä yötä tunniksi tai puoleksi. Nyt laulaminen on vaihtunut puheen esiasteiden harjoittamiseen ja meille kerrotaan pitkiä tarinoita TÄTTÄTTÄÄ:stä ja ÄITTÄ TÄTTÄ TYTTÄ ITTÄ:stä. Poika tietää jo suurimman osan ympäröivän maailmansa asioiden nimistä.
Seinä on ättä, äiti on ättä, isi on ättä, katto on ättä, ruoka on ättä, tavarat ovat ättiä, lelu on ättä, peili on ättä ja kaikki on ättä. Joskus kaikki on tä tai tä tä. Kyllä se tietää mistä puhuu.