Esikoinen on obsessiivisen kiinnostunut avaruudesta. Damn! Humanistihippinä avaruusfysiikka ei välttämättä ole kaikkein vahvinta osaamistaluettani. Tulin iltapäivällä "opiskelemasta" ja aukaistuani oven minua tervehdittiin kysymällä:
- Räjähtävätkö kaikki tähdet?
- Voiko syntyä uusia tähtiä?
Muita lähes päivittäin toistuvia kysymyksiä ovat:
- Voinko mie nähdä tähdenlennon?
- Iskeytyykö maahan meteoriitti?
- Voiko maahan lentää asteroidi?
- Onko mustia-aukkoja meiän lähellä?
- Saanko mie kattoa internetistä kraaterin kuvia?
- Saanko mie kattoa internetistä planeettojen kuvia?
- Saanko mie kattoa internetistä kuun kuvia?
- Saanko mie kattoa internetistä satelliittien kuvia?
- Saanko mie kattoa internetistä avaruussukkulan kuvia?
- Saanko mie kattoa internetistä asteroidien kuvia?
Itse en vaan jaksa tarkistaa wikipediasta kaikkia faktoja, jotta voisin joka kerta antaa oikean vastauksen, joten joudun usein myöntämään tietämättömyyteni. Minä. Joka tiedän kaikesta kaiken. Nöyryyttävää on lapsellisen elämä.
Nuorempi puolestaan kiljuu. Kiljuu, syö ja nukkuu huonosti. Naureskelee toki jo, pötkäle on nelikuinen ja eilisen neuvolakäynnin mukaan painaa yli kahdeksan seläntappavaa kiloa. Taas odotellaan innolla sitä istumisen alkamista, kävelyn oppimista ja kotoa pois muuttoa.
Mieleenpainuvin kokemus nuoremman hoitamisessa on jo aikoja sitten sattunut hyökkäys, jonka kohteeksi jouduin. Hyökkääjänä oli vauva, aseena torpedokakka. Ovela vauva oli asetettu pesukoneen päällä sijaitsevalle hoitotasolleen vaipanvaihtoa varten, kun se kokeneen sukellusvenease-ekspertin tarkkuudella ampui minua torpedokakalla sotkien hoitoalustan, pesukoneen, lattian ja housuni. Sillä hetkellä tunsin itseni hiukan häväistyksi, mutta en voinut hetkeen lopettaa nauramista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti