Viikko sitten aloitimme pojalle unikoulun. Yöheräilyn olimme saaneet vähennettyä jo melko minimiin pelkästään harventamalla yösyöttöjä ja pienentämällä öisten ateroiden määrää. Jäljelle jäi kuitenkin pari turhanpäiväistä heräämistä per yö, sekä yksi pakollinen syöttö; siispä unikoulu. Maanantain ja tiistain välisenä yönä ryhdyimme soveltamaan metodeja käytäntöön. Karkeasti jaoteltuna selaamamme vauvankäyttöoppaat antoivat kolme vaihtoehtoa.
Ensimmäinen, tassuhoidoksi kutsuttu, ehdotti, että huutava vauva käydään hiljentämässä läsnäolon rauhoittavalla vaikutuksella pitelemällä kättä lapsen takapuolen tai selän päällä. Heti osoittautui, että kirjaimellinen ohjeiden noudattaminen oli mahdotonta, sillä napero viihtyy mahallaan yhtä hyvin kuin allekirjoittanut Stockmanin Hulluilla päivillä. Toinen hankaluus oli se, että rauhoittava läsnäolo ja kädellä lääppiminen kolmin- jopa nelinkertaisti jo huutavan vauvan raivon.
Toinen vaihtoehto oli seuraavanlainen. Ensimmäisenä yönä kun vauva alkaa huutaa, odota viisi minuuttia ja käy rauhoittamassa se. Seuraavan huudon kohdalla kymmenen minuuttia, ja sitä seuraavan 15 ja niin edelleen. Seuraavana yönä aloitetaan kymmenestä minuutista, ja sitä seuraavana 15:sta. You get the point. Tämän hoitotavan implisiittinen virhearvio oli, että vauvan saa ylipäätään rauhoitettua. Kuten tassuhuitelun kohdalla, poika vain raivostui kahta kauheammin kun häntä yritti rauhoittaa. Lasta ei saa kuitenkaan nostella pedistään pois, ettei koko homman tarkoitus vesity, joten meillä oli pingasängyssä täyttä kurkkua ulvova koululainen, jolle ei vaikuttanut tulevan uni.
Päädyimme soveltamaan tätä kakkosvaihtoehtoa sekaisin kolmannen kanssa, joka oli kaikessa yksinkertaisuudessaan nerokas. Illalla vauva pistetään nukkumaan. Aamulla se haetaan pois. Kävimme kakkosvaihtoehdon mukaisin väliajoin kääntämässä jälkikasvua kyljelleen ja lyömässä tuttia suuhun, mutta rauhoittelemaan ei jääty. Kevyen parin kolmen tunnin huudon jälkeen poitsu vihdoin rauhoittui, ja nukkui samoin tein seuraavat kolme yötä juurikaan heräilemättä. En pysty ymmärtämään miten on mahdollista, että homman tarkoitus meni lapselle perille yhden yön yrittämisellä. Odottelemmekin vaimon kanssa pelokkaina, että liian helppo alku kostautuu jollain parin viikon demonisella valvomisella johon ei auta mikään.
2 kommenttia:
Millä te siitä yösyömisestä pääsitte eroon? Meillä päin pikkumiehellä on tapana saada armoton raivari (vaikka kuin rauhottelis), jos äidin antimet ei oo tarjolla ku poika niin haluaa. KRÄÄH!
Alun perin poika söi kolme kertaa yössä about 100 ml kerrallaan, mikä nyt oli ihan naurettavan paljon yösyöpöttelyyn. Lähdettiin ensin vaan vähentään määrää 60:een ml ja sitten 40:een ml, kun ei se reagoinu vähentämiseen mitenkään. Sitten alettiin jättään syöttöjä julmasti pois. Pari syöttöä sai jätettyä ihan kohtuu kivuttomilla vikinöillä, ei yksinkertasesti annettu ruokaa. Viiminen turhanpäivänen syöttö jäi sit tän unikoulun myötä. Ku poika ei selvästikään tarvi ruokaa yöaikaan, vaan söi sitä tottumuksesta, niin piti se tottumus vaan tunteettomasti huudattaa poies. Viime yönki nukku nätisti ilta kasista aamu seiskaan. Aivan ko elokuvissa.
Lähetä kommentti