Kapteenin Logi 0053

Niin se aika vain karkaa käsistä, jaloista, ovista ja ikkunoista. Edellisen Logimerkinnän jälkeen olen viettänyt viikon valtion sponsoroimalla kesäleirillä ahkerasti telttaillen ja hyttysiä hätistellen, sekä tehnyt töitä. Hoitovastuu pojasta siirtyy yhä enemmän äitinsä harteille, kun minun täytyy peripatrarkiaaliseen tapaan ottaa vastuu leivän kantamisesta pöytään. Valitettavasti leipä ei pysy kauaa pöydällä, sillä poika tiputtaa sen lattialle.

Nassikka lähti viimein joten kuten liikkeellekin. Tyypilliseen tapaansa poika ei kuitenkaan älyä tehdä asioita helpoimmalla mahdollisella tavalla, vaan modifioi käyttäytymistään siten, että asioiden suorittaminen on joko vaikeaa tai ainakin vaikean näköistä. Vaimo kuvaili jälkikasvumme lahjakkaasti suorittamaa ryömimistä hyvin osuvasti. Lapsukainen näyttää alaraajoihinsa haavoittuneelta elokuvasotilaalta, joka epätoivon vimmassa pyrkii etenemään pelkästään käsillään itseään liikuttaen. Toiminta herättää sekä säälin, että huvituksen tunteita.

Olen hylännyt ajatuksen, että lapsi suostuisi jossakin välissä luopumaan itsetuhoisesta käytöksestään. Mitä isommaksi poitsu kasvaa, sitä hienostuneempia ja vaarallisempia tapoja hän keksii itseään vahingoittaakseen. Kiipeäminen olohuoneen pöytää ja TV-tasoa vasten on suosittu harraste, sillä kummassakin on hyvin terävät kulmat ja erinomainen mahdollisuus kaatua naama edellä kyseisten huonekalujen reunoihin. Muuta ylen ihanaa toimintaa on muovipussien käsittely, kengänpohjien nuoleminen, sekä lentoon pyrähtäminen korkeista paikosta kuten hoitotaso, syli, sohva tms. Koska vaahtosammutin ei ymmärrä puhetta, selittämäni kansanviisaudet kuuseen kurkottamisesta ja kertomani tarut antiikin mytologiasta Ikaroksineen ja vahasiipineen kaikuvat kuuroille korville. Syöttötuolissa istuessa pojan on aivan pakko yrittää potkia pöydästä vauhtia, että koko hökötys saataisiin sitä myöten kumoon. Kaiken kaikkiaan lapsi on siis muuttunut hyvin helppohoitoiseksi ja hänet voi huoletta jättää vahtimaan itseään päiväkausiksi.

Lopuksi pohdittavaa Murphyn lakia sivuavasta elämän tosiasiasta. Miksi, oi miksi, lapsi kusaisee seitsemän miljoonan euron karvalankamatolle juuri siinä välissä kun häneltä otetaan vaippa pois, ja vaipan poisottaja on hakemassa uutta vaippaa? On aivan sama onko läsnä viisi vai 15 minuuttia ennen kuin lähtee hakemaan vaippaa, puolialaston lapsi ottaa ja laskee alleen saman tien kun hoitohenkilökunta poistuu näkyvistä. Olen alkanut epäillä tapahtumain tahattomuutta...