Mukula on pian vuoden ikäinen. Vaikka ryömintä onnistuu edellä kuvaillulla tavalla heikohkosti ja konttaus ei ollenkaan, niin kävelyhalut ovat kovat. Pitkin päivää pojan pitää saada tallustaa ympäri kämppää käsistä talutettuna. Vanhempiensa selkäkivusta välittämättä maaninen lapsi painaa eteenpäin nopeatahtista preussilaista paraatimarssia, ilman sen suurempia tasapainollisia taipumuksia, tai muuta päämäärää kuin marssi itse.
Poitsu on osoittanut olevansa syvässä yhteydessä feminiiniseen puoleensa ja kehittänyt eksponentiaalisesti pahenevan fetissin kenkiin ja laukkuihin. Tässä hän tulee enemmän äitiinsä kuin minuun. Itselläni ei ole yhtään laukkua ja suorastaan ylpeilen sillä kuinka harvoin ostan kenkiä. Yksi niistä stereotyypeistä nais- ja miessukupuolen välillä, joita tuleva sukupolvi rikkoo jo nyt nuollessaan intohimoisesti äitinsä kellovarttiavailleneljä-kenkien pohjia.
Olen havainnut lapsen saannin määrittäneen rooliani ihmisenä hiukan uusiksi. Tämä ilmenee estrogeenihuuruisina samaistumistaipumuksina tragiikan elementtejä ja pieniä lapsia sekoittaviin uutisiin. Ennen kohautin vastaaville uutisille harteitani, miettimättä sen kummempia kuin että paskempi homma. Niin se vaan perspektiivi muuttuu. Samaan syssyyn on omituista huomata kuinka jonkun muun napa tulee absoluuttisesti omaa tärkeämmäksi. Ennen nimittäin olin syvästi kiintynyt omaan napaani, vein sitä lomille, ja iltaisin paijasin sitä ja puhuin sille mukavia. Ostin navalleni lahjoja, vaatteita ja kalliita hajuvesiä. Sittemmin olen kuitenkin havahtunut, ja hoksannut että naapurin pesukarhulla on myös erittäin hyvä napa. Yritin puhua naapurin pesukarhun napaa muuttamaan luoksemme asumaan, mutta se ei suostunut, vedoten yleiseen pesukarhuuteen, karhupesueeseen, sekä pesuveden karheuteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti