Kapteenin Logi 0019

Alkuaikojen järkyttävien valvomisten jälkeen seurasi seesteisempi kausi, jolloin vauvau suostui nukkumaan passelisti parissa erässä lähes koko yön läpeensä. Nyt nukkumapuuhista on tullut jonkinnäköistä extreme urheilua. En muista olenko jossakin välissä maininnut, mutta ketale ei suostu nukkumaan juuri missään muualla kuin vaunukopassaan. Isoisänsä varta vasten uudelleenmaalaamaa suvussa yli puolivuosisataa kulkenut pinnasänky ei pojan mielestä ole niinkään rauhaisa unisatama, vaan vankila kaltereineen päivineen. Ja mitäs muuta vankilassa tekisi, kuin aloittaisi vankilakapinan. Se on melkoinen näky, kun reilun parin kuukauden ikäinen poika hakkaa kaltereita peltikipolla ja heittelee vanhempiaan palavilla vessapaperirullilla. Vartijana toiminut pehmojäniskin sai stiletistä.

Takaisin vaunukoppaan. Vaunukopassa pojalla on pienoinen makuupussi, jonka sisällä aiemmin kelpasi nukkua vallan mainiosti. Nykyään lapsonen koppaan laskettaessa alkaa joko suoran huudon tai ollessaan hyvällä tuulella sellaisen jumpan, jossa sadistisinkin bodypumpkokemus jää auttamatta kakkoseksi. (Kävin juuri nostamassa pojalle tutin suuhun.) Ilmeisesti lapsiraukka ei ole vielä niin tietoinen raajoistaan, että tajuaisi itse niitä liikuttavansa. Untahan ei voi saada jos jalat vispaavat sataakuuttakymppiä ja kädet käyvät kuin kokaainipöllyissä pyörivällä ninjalla. Näin ollen joudun joka ilta suorittamaan toimenpiteen, jossa luon puklaharsosta eräänlaisen makuupussinulkoisen pakkopaidan. Harso kiedotaan makuupussin ympäri niin tiukasti, ettei minimonitoimihyrrä pääse raajojaan heiluttelemaan. (Kävin juuri nostamassa pojalle tutin suuhun.)

Kuten varmasti muistakin addiktioista, vauvaun tuddiktismista on kehkeytynyt varsinainen maanvaiva. Suluissa olevat tietoiskut eivät siis ole tahallista huumoria, vaan totisinta totta. Olen juuri ennen tämän kirjoittamista muumioinut vauvakhamenin sarkofagiinsa. Muumiointi siis saa vain liikkeen loppumaan. Silmien kiinnilaitto vaatii tutin. Tällä hetkellä sekään ei näytä riittävän, mutta yleensä se toimii. Tutin huono puoli on se, (Kävin juuri nostamassa pojalle tutin suuhun, ja aivan oikeasti.) että SE EI HELVETINKERPELE PYSY SIELLÄ SUUSSA! Niinpä yöt kuluvat yleensä siihen, että vaimoraukka laukkaa nostelemassa tuttivammaisuudesta kärsivälle (Kävin taas nostamassa pojalle tutin suuhun.) lapsoselle tuttia suuhun. Poikasen täytyy käydä läpi hyvin ristiriitaisia tuntemuksia tutinhimonsa ja välineen suussapitokyvyttömyyden vuoksi.
Huudosta päätellen poju ei halua nukkua, joten hyvästi.

Kapteenin Logi 0012

Kaikki alkoi viattomasti vain muutamalla kokeilulla. Ihan pikkuisen silloin tällöin, lyhyitä aikoja kerrallaan. Mutta kuten niin tavanomaista on, vähitellen poika alkoi vaatia lisää ja lisää. Kohta käyttö oli lähes revennyt käsistä. Vanhempina meidän oli kohdattava karu totuus, joka on niin monen isän ja äidin arkipäivää. Vauvau oli tuttiaddikti.

Alussa se oli satunnaista hupikäyttöä. Aina tutti ei edes kelvannut. Pikkuhiljaa tutti kuitenkin alkoi helpottaa mitä erilaisimpia vaivoja. Kun vatsaa väänsi, tutti auttoi. Kun oli vähän nälkä, muttei vielä tarpeeksi, tutti auttoi. Kun väsytti, mutta ei voinut rentoutua, mikäs muu kuin tutti auttoi. Olisihan se pitänyt huomata. Vanhempana sitä syyttää itseään kun jotain tällaista tapahtuu, mutta jälkiviisaus ei enää auta.

Nyt kamppailemme riippuvuuden syöksykierrettä vastaan. Täysiverinen tuddikti vaatii päivittäiset fiksinsä kovaa ja korkealta. Epätoivoiset korvaushoitokokeilut ovat osoittautuneet tuhoon tuomituiksi. Ei kelpaa hyssyttely eikä heiluttelu, vain sataprosenttisen puhdas ja jatkamaton tutti on hyväksyttävissä. Yritin perustaa Anonyymit Tuddiktit -ryhmää, mutta osallistujat eivät suostuneet luopumaan tuteistaan edes istuntojen ajaksi. Pupillit lautasen kokoisina vauvat imivät päiväannoksiaan sen näköisinä, kuin olisivat olleet sateenkaarimaassa jahtaamassa yksisarvisia.