Uusi vuosi, vanhat kujeet.
Isyys tuo mukanaan valtavan määrän odotuksia ja pelkoja. Kaikki lähtee siitä yksinkertaisesta toiveesta, että lapsi joka on tuloillaan on terve. Jos tämä toive toteutuu, sitä alkaa miettiä fyysisiä ja psyykkisiä ominaisuuksia joita jälkikasvulleen toivoo. Toivottavasti se kasvaa kohtuu pitkäksi, sillä naiset tuntuvat arvostavan tätä ominaisuutta. Toivottavasti se on atleettinen tai edes liikunnallinen, jotta pysyy terveenä. Toivottavasti se ylipäätään pysyy terveenä, näinä päivinä tuntuu joka toinen olevan joko allergikko tai diabeetikko.
Totta kai omasta mielestäni olemme saaneet aikaiseksi kauneimman poikalapsen jota maa on ikinä päällään kantanut. Valitettavasti olen kuullut toistakymmentä kommentia siitä, kuinka poika on isänsä näköinen. Tämä tarkottaisi sitä että raukkaparalla ei olisi pariutumismarkkinoilla mitään mahdollisuuksia. Se että joku suostui kanssani pojan ylipäätään tekemään rikkoo jo niin paljon todennäköisyyden lakeja, että toista kertaa moista ei tule tapahtumaan. Eilen kuulin ensimmäisen rohkaisevan kommentin ulkonäköasian tiimoilta, kun pojan sanottiin alkavan muistuttaa toista veljistäni, joista kumpikin on huomattavasti allekirjoittanutta komeampi. Toivo elää sittenkin.
Sitä toivoo että pojasta tulisi fiksu. Että sillä olisi lukupäätä ja saisi opiskeltua itselleen ammatin jolla elää. Kaukaisten aikojen ajatuksia, joita tulee ajatelleeksi silloin tällöin. Etenkin silloin kun vesseli lyö itseään helistimellä niin kovaa päähän, että seurauksena on iso parku.
Jälkikasvun saaminen herättää kummallisia mietteitä omasta elämästä. Siitä millaista esimerkkiä juniorille näyttää, kun joka toinen sana joka suusta arkipuheessa pääsee on kirosana. Siitä millainen roolimalli on kun viettää ison osan vapaa ajastaan laiskanpulskeasti tietokoneella tai TV:n edessä.
Pienen ihmistaimen kasvattaminen tuntuu valtavalta vastuulta ja sitä onkin. Ei riitä että sen istuttaa multaan ja että sitä kastelee pari kertaa viikossa. Itse asiassa vaimolta tuli multaisen vauvan tiimoilta kovasanaista palautetta. En voi olla tuntematta suurta kunnioitusta niitä ihmisiä kohtaan, jotka yksin onnistuvat tekemään lapsestaan yhteiskuntakelpoisen toimijan. Kaksistaankin pienokaisen hengissäpito tuntuu silloin tällöin valtavalta urakalta, ja olen sentään viettänyt pojan ensimmäiset elinkuukaudet enimmäkseen kotona. Toivottavasti minusta on ollut suuri apu täältä läppäriltä käsin.
2 kommenttia:
Todella tutun kuuloista pohdintaa. Huomaa välillä pohtivan pienen ihmisen elämää vähän liiankin kauas. Miten osata kasvattaa hänestä aikuinen, joka pystyy elättämään itsensä, ei käytä huumeita, ei rakastu narriin jne. :) Ja kaikista eniten kai huolehtii siitä, että tuleeko lapsesta onnellinen sitten aikuisena tai osataanko me elää niin, että lapsuus on onnellinen. Kun miettii omaa lapsuuttaan ja sen tähtihetkiä, huolettaa osaako luoda omalle lapselle samankaltaisia tähtihetkiä.
Ja kun vielä osais olla murehtimatta ja keskittyä elämään arjen tähtihetkiä! Esim. kun neiti oppi antamaan äitille ja isille halin :)
Aivan älyttömän ihana blogi. Kiva lukea vaihteeksi isän ajatuksia lapsellisesta elämästä. Kuten sanoit aikaisemmin (muistaakseni), yleensä me äidit bloggaillaan ahkerammin.
Lähetä kommentti