Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että vauva on erittäin huolimattomasti suunniteltu eliö. Yksi pienokaisen pääasiallisia kommunikointikeinoja on itku. Se on sinänsä tehokas tapa hälyttää vanhemmat tekemään haluttuja asioita kuten ruokkimaan, vaihtamaan vaippa ja siirtymään yöpuulle. Mielestäni itkun tarkoitus viestittää vaikkapa nälästä vesittyy siinä vaiheessa, kun ruokintayritys pojan mielestä lähinnä häiritsee hyvää nälkäitkua. Sama epäkohta toistuu usein nukkumaan laitettaessa. Väsymys itkettää niin maan pirusti, mutta eihän sitä nukkumaan voi laittaa kesken korkeadesibelisen palosireeniharjoituksen.
Ihme otus, vetaisi juuri pyyhkeen naamansa päälle ja kun se käytiin ottamassa pois sain osakseni täyslaidallisen kiihkeää pärinän täyteistä valitusta. Joka tapauksessa poika alkaa olla jo paljon mielenkiintoisempi tapaus. Ero entisen passiivisen vauvailun ja nykyvauvailun välillä on huomattava. Nassikka jutustelee, tietysti päristelee, naureskelee ja kärttyilee. Mielestäni paras ominaisuus on kutiaminen. Harrastamme kutituspainia joka toimii siten, että minun kutittaessa poikaa leuallani kyljistä ja vatsasta, hän repii minua vahvalla otteella korvista, huulista, silmistä ja leuan alta. Eikä leukani alla edes pitäisi olla mitään ylimääräistä. Pojalla on kaiken lisäksi uskomattoman vahva ote. Pari kertaa minua on revitty korvasta sellaisella voimalla että vedet valuvat silmistä. Tai sitten itkeskelen muistellessani omaa lapsuuttani ja niitä iki-ihania korvapuusteja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti