Vauvau kasvaa vauhdilla. Nyt se on jo kahdeksanviikkoinen ketale. Tähän mennessä opitut uudet taidot ovat hymyileminen, vaihtelevat äännähdykset ja puklailu. Vauva myös pieree paljon, mutta se taisi olla sisäänrakennettu ominaisuus, joka pyörähti käyntiin hyvin pian. Poika osaa heittää niin miehekkään tujuja ja kovaäänisiä pörähdyksiä, etten tiedä johtuuko tippa linssissäni kunnon leijan kohdalle sattuessa ylpeydestä vai silmien kirvelystä.
Hymy on niitä ensimmäisiä kontaktinottoja joka ei ole itkua. Tämä aiheuttaa isukissa puolihysteeristä käyttäytymistä. Aina kun se on mahdollista, yritän houkutella vekaraa naureskelemaan. Seurauksena on jokseenkin erikoista apinointia, kun aikuinen mies vääntelee naamaansa ja elehtii mitä käsittämättömimmillä tavoilla. Jos vauva poistettisiin yhtälöstä, laillani illistelevä ihminen raahattaisiin mitä todennäköisimmin pika pikaa mielentilatutkimukseen.
En voi olla tuntematta lievää kateutta lelukiraffia kohtaan, joka on vauvan ylivoimaisesti paras ystävä. Kiraffille poika jaksaa nauraa ja jutustella vaikka kuinka pitkään. Naamani näkeminen puolestaan saa ilmeen yleensä vaihtelemaan syvästä hämmästyksestä lievään kauhuun. Muidenkin kuin vauvan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti